Kuusamon kirkon tuho syksyllä 1944

Kuusamon kirkon tuhoutuminen syyskuussa 1944 on edelleen osittain epäselvä historiallinen tapahtuma. Keskeinen tutkimuskysymys ei ole ainoastaan se, kuka kirkon poltti, vaan myös se, mitä käytettävissä olevien lähteiden perusteella voidaan varmasti todeta kirkon tuhoutumisajankohdasta, tapahtumien kulusta ja mahdollisesta syyllisestä.

Aikaisemmissa tulkinnoissa on esitetty, että kirkon polttivat Kuusamosta vetäytyneet saksalaiset joukot. Toisaalta myöhemmissä muistitietoon pohjautuvissa vuosikymmeniä tapahtuman jälkeen suoritettujen haastattelujen perusteella on väitetty, että tuho olisi tapahtunut neuvostojoukkojen miehityksen aikana. Tässä suurimmaksi ongelmaksi nousee se, että haastattelut on sellaisenaan hyväksytty todisteiksi. Selvästikään ei ole tutkittu olivatko haastatellut henkilöt Kuusamossa ja voivatko kyseiset lausunnot siten edes pitää paikkansa. Samalla on tehokkaasti sivuutettu kaikki muut todisteet asiassa.

JOHDANTO

Johdannossa pyritään selvittämään faktatiedon pohjalta niitä tapahtumia ja olosuhteita, jotka johtivat Kuusamon kirkon tuhoutumiseen syksyllä 1944.

Kuusamon kirkonkylän polttaminen

Saksalaiset aloittivat Kuusamon kirkonkylässä omien kohteiden polttamisen jo 13.9.1944, mikä jatkui pian (19.9.1944) myös kuusamolaisten, lähinnä julkisten rakennusten polttamisella, tulen levitessä myös yksityistaloihin. Saksalaiset myös syyllistyivät yksityisomaisuuden ryöstelyyn vastoin XVIII vuoristoarmeijakunnan (XVIII.(Geb.) A.K) komentajan ja paikalliskomendantin selkeää käskyä. Saksalainen komendantti puolestaan käski pidättää Kuusamoon jääneen valtuuskunnan syyttäen heitä ryöstelystä ja tuhopoltoista. Uffz. Oheimin (1.(F)/124 Schwarm Lappland) ottamasta ilmavalokuvasta (21.9.1944) näkyy, kuinka Kuusamon kirkonkylän polttaminen oli täydessä käynnissä.⁵⁹² Tulipalot levisivät Kuusamon kirkonkylän puurakenteisissa rakennuksissa verrattain hallitsemattomasti eikä eritellyt julkisia rakennuksia ja yksityisessä omistuksessa olevia.

Erikoista yksityisomaisuuden tuhoamisessa oli se, että XVIII.(Geb.)A.K:n komentaja General der Infanterie Hochbaum, oli käskyssään 22.9.1944 erityisesti kieltänyt polttamisen ja hävittämisen ilman divisioonan komentajan lupaa.

• - 17.09.1944 klo 09.00, Kuusamo muuttui (Geb.)A.O.K.20:n ilmoituksella sotatoimialueeksi
• - 17.09.1944 klo 19.45, viimeiset suomalaiset sotilaat poistuivat Kuusamon kirkonkylästä
• - 21.09.1944 klo 15.47, Luftwaffen ilmakuva, josta selviää, että osa Kuusamoa on tulessa, kirkko polttamatta
• - 22.09.1944 klo 16.45, kuusamolaisvaltuuskunta poistuu kirkonkylästä, kirkko edelleen polttamatta
• - 26.09.1944 klo 05.00-12.00 kolme saksalaista SS-pataljoonaa vetäytyy kirkonkylän halki kohti Posiota
• - 27.09.1944, saksalainen Jagdkommando poistuu kirkonkylästä, puna-armeija etenee Kuusamon kirkonkylään
• - 12.10.1944 suomalainen valtuuskunta vierailee Kuusamossa, kirkko on poltettu

Poltetun maan taktiikka

Saksalaiset joukot noudattivat vuonna 1944 poltetun maan taktiikkaa lähes kaikkialla itärintamalla, aina kun se vetäytymisen yhteydessä oli mahdollista. Asiaa tulkiten myös Kuusamon polttaminen kuului ns. poltetun maan taktiikkaan eli viholliselle ei saanut jättää mitään käyttökelpoista, mikä edistäisi heidän toimintaansa alueella. Näin ollen Kuusamon polttaminen ei ollut kostotoimenpide suomalaisia vastaan, vaan sillä pyrittiin vaikeuttamaan puna-armeijan etenemistä ja tukeutumista Kuusamoon. Varsinaiset sotatoimet suomalaisten ja saksalaisten välillä alkoivat vasta myöhemmin Pudasjärvellä.

Rikososaston tutkintapöytäkirja (29.9.1944)

Pohjois-Suomen evakuointikeskuksen Rikososaston tutkintapöytäkirja (29.9.1944) kertoo seuraavaa. Kuusamon evakuoinnin päätyttyä jäi Kuusamon kirkonkylään Sisäasianministeriön määräämä valtuuskunta, johon kuului nimismies Väinö Isola, luutnantti Seppo Alanne, kansanopistonjohtaja Reino Pajari, työnjohtaja Eemil Räisänen, maanviljelijä Jaakko Lohilahti ja talonmies Aaro Määttä. Alun perin, valtuuskunnan tarkoituksena oli valvoa Suomen ja Kuusamon kunnan etuja sekä suojella suomalaista omaisuutta. Alle on koottu otteita valtuuskuntaan kuuluneiden lausunnoista.

Reino Pajari

Kuusamon kansanopiston johtaja agronomi Reino Pajari kertoo Pohjois-Suomen evakuointikeskuksen Rikososaston tutkintapöytäkirjassa (29.9.1944) seuraavaa. Kuusamosta lähtöhetken aikaan 22.9.1944 klo 16.45 oli Kuusamon kirkonkylän tiheimmin asuttu osa yhtenä tulimerenä. Palaneiden talojen lukumäärästä hänellä ei henkilökohtaisesti ollut tarkkaa tietoa. Kirkosta hän ei mainitse mitään, mutta edellisenä päivänä oli Kansanopiston pihalla ollut saksalainen upseeri sanonut hänelle, että he polttavat kaiken mitä he eivät voi ottaa mukaansa. Pajari kertoo myös nähneensä 22.9.1944 kurittomia saksalaisia, noin viiden miehen sotilasporukoita, kiertelemässä ympäri kirkonkylää.

Kommentti

Saksalainen upseeri kertoi Pajarille, että he polttavat kaiken, mitä he eivät voi ottaa mukaansa. Tämä kertoo paljon saksalaisten asenteesta vallitsevaan tilanteeseen. Kiertelevät saksalaiset miesporukat ryöstelivät ja sytyttivät tulipaloja.

Jaakko Lohilahti

Kuusamolaisvaltuuskuntaan kuulunut maanviljelijä Jaakko Lohilahti kertoo Pohjois-Suomen evakuointikeskuksen rikososaston tutkintapöytäkirjassa (29.9.1944) seuraavaa. Suomalaisen sotaväen poistuttua 17.9.1944 aloittivat läpikulkumatkalla olevat Kiestingin suunnalta vetäytyvät saksalaiset joukot Kuusamon kirkonkylän ryöstämisen. Ryöstön kohteeksi jäi lähinnä siviiliväestön jättämä omaisuus. Saksalaiset jatkoivat ryöstämistä ainakin valtuuskunnan poistumiseen asti, vaikka valtuuskunta protestoikin ryöstämistä.

Lohilahti kertoo myös, kuinka saksalaiset aloittivat 20.9.1944 laittamaan sytykkeitä kirkonkylän taloihin. Esimerkiksi kertoja oli itse nähnyt, kuinka viisi saksalaista oli asettanut 20.9.1944 sytykkeitä Tammen taloon. Sytykkeinä oli käytetty sanomalehtiä ja olkia, jotka oli sitten valeltu bensiinillä tai naftalla. Tulipalojen sytyttämisen saksalaiset aloittivat 21.9.1944. Seuraavana päivänä saksalaiset panostivat Esson bensiiniaseman maanalaiset polttoainesäiliöt.

Kommentti

Tämä osoittaa, etteivät rintamalta vetäytyneet saksalaiset sotilaat noudattaneet saamansa käskyä tai heitä ei jostain syystä ollut siitä informoitu. Joka tapauksessa tämä kurittomuus ilmeni myös tuhopolttoina, jolloin tuli levisi pian verrattain hallitsemattomasti koko Kuusamon kirkonkylään. Ei ole todisteita siitä, että saksalaiset olisivat yrittäneet paloja sammuttaa.

Suomalaisvaltuuskunta

Rajajääkäriprikaatin komentajan eversti Juvan ilmoituksen mukaan Kuusamossa vieraili iltapäivällä 12.10.1944 valtuuskunta, jonka tehtävänä oli selvittää asukkaiden paluun mahdollisuuksia. Luvan vierailulle oli antanut 5.10.1944, puna-armeijan 54. divisioonan komentaja eversti Degtjarjev. Eversti Juvan mukaan valtuuskuntaan kuului Kuusamon piirin vt. nimismies Väinö Isola, Kuusamon kunnallislautakunnan esimies pankinjohtaja Pekka Alavuotunki ja poliisi Taite Perälä. Tämä valtuuskunnan vierailu uutisoitiin Helsingin sanomissa 18.10.1944.

Helsingin Sanomissa 18.10.1944 julkaistussa artikkelissa kerrotaan, kuinka valtuuskunta (pankinjohtaja Pekka Alavuotunki, Toivo Kemppainen, Pekka Kolva ja E. Lavi) olivat vierailleet 12.10.1944 puna-armeijan miehittämässä Kuusamossa. He raportoivat saksalaisten tihutöistä seuraavaa: koko Kuusamon kirkonkylä oli poltettu lukuun ottamatta pappilan pirttiä, saunaa ja ulkorakennuksia sekä kolmea vähäistä rakennusta. Heidän kertoman mukaan, tuli oli tuhonnut mm. kirkon.¹⁶⁶

Yhteenveto

Faktatietoon pohjautuen voidaan siis todeta, että Kuusamon kirkko poltettiin 22.9.1944 klo 16.45 – 12.10.1944 välisenä aikana tahallisesti tai tahattomasti. Näiden tietojen pohjalta ei kuitenkaan voida päätellä tarkasti, minä päivänä ja kenen toimesta kirkko poltettiin. Saksalaisilla oli mahdollisuus polttaa kirkko 22.9.1944 – 27.9.1944 välisenä aikana. Venäläisillä puolestaan 27.9.1944 – 12.10.1944 välisenä aikana.

Aiempi tutkimus

Lääninneuvos Eero Ehon tekemän tutkimustyön mukaan kuusamolaisella Fredrik Meskuksella oli erinomainen näköyhteys kolmiomittaustornista kirkonkylään. Ehon mukaan Meskus seurasi kirkonkylän tapahtumia ja teki muistiinpanoja. Muistiinpanot koottiin Koillissanomiin 4.9.1956 haastattelun muodossa. Ainakin lääninneuvos Eero Eho piti tietoja luotettavina ja toteaa, ettei tapahtumille muita suomalaisia silminnäkijöitä ole. Kuitenkin Eho mainitsee Hauptmann Tischoffin, joka oli Kuusamossa käydessään todennut saksalaisten polttaneen kirkon. ²¹⁰

Lääninneuvos Eero Ehon tutkimuksessa käy selkeästi ilmi, että kirkon polttivat Kiestingistä tulleet saksalaiset SS-joukot.

TUTKIMUS

Tutkimuksen keskeisenä tutkimuskysymyksenä on: Kuka poltti Kuusamon kirkon syksyllä 1944?

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää Kuusamon kirkon ja kellotapulin tuhoutumiseen johtaneet tapahtumat sekä pyrkiä määrittämään, milloin ja kenen toimesta rakennukset mahdollisesti sytytettiin tuleen.

Tutkimuskysymykseen vastaaminen edellyttää käytettävissä olevan lähdeaineiston järjestelmällistä, objektiivista ja lähdekriittistä tarkastelua. Erityistä huomiota kiinnitetään lähteiden alkuperään, luotettavuuteen, keskinäisiin ristiriitaisuuksiin sekä niiden todistusvoimaan historiallisten tapahtumien rekonstruoinnissa.

Tutkimukseen on koottu mahdollisimman kattavasti saatavilla oleva aineisto, jonka voidaan katsoa liittyvän Kuusamon kirkon ja kellotapulin tuhoutumiseen syksyllä 1944. Aineiston analyysin avulla pyritään muodostamaan perusteltu kokonaiskuva tapahtumien kulusta sekä arvioimaan eri selitysvaihtoehtojen todennäköisyyttä. Tavoitteena on selvittää, missä määrin historiallinen lähdeaineisto mahdollistaa tapahtuma-ajankohdan ja mahdollisen syyllisen luotettavan tunnistamisen.

Tutkimuksessa noudatetaan historiantutkimuksen keskeisiä periaatteita, erityisesti lähdekritiikkiä, aineistolähtöistä analyysia ja johtopäätösten perustamista todennettavissa olevaan näyttöön. Tieteellinen tutkimus

TODISTEET

Tutkimuksen johdannossa tarkasteltiin Kuusamon kirkonkylän olosuhteita syksyllä 1944 sekä tapahtumien historiallista taustaa. Lisäksi esiteltiin lääninneuvos Eero Ehon aiempaa tutkimusta ja sen keskeisiä havaintoja Kuusamon kirkon tuhoutumisesta.

Tässä osassa tarkastellaan yksityiskohtaisesti Kuusamon kirkon ja kellotapulin tuhoutumiseen liittyvää lähdeaineistoa. Tarkastelun tavoitteena on arvioida, mitä käytettävissä olevat historialliset tiedot ja todisteet osoittavat tapahtumien ajankohdasta, kulusta ja mahdollisista aiheuttajista.

Tutkimusaineisto koostuu yhteensä 14 erillisestä todisteesta tai lähdeaineiston kokonaisuudesta. Kutakin tarkastellaan yhdenmukaisen arviointimenetelmän mukaisesti, jotta eri lähteiden todistusvoimaa voidaan vertailla mahdollisimman johdonmukaisesti.

Kunkin todisteen analyysi etenee kolmessa vaiheessa:

Todisteen esittely: Kuvataan todisteen sisältö, alkuperä ja historiallinen asiayhteys sekä sen merkitys tutkimuskysymyksen kannalta.

Lähdekriittinen arviointi: Tarkastellaan todisteen luotettavuutta, mahdollisia epävarmuustekijöitä ja ristiriitaisuuksia sekä verrataan sen sisältämiä tietoja muuhun käytettävissä olevaan lähdeaineistoon. Samalla arvioidaan, missä määrin todiste perustuu välittömiin havaintoihin, myöhempiin muistitietoihin tai välillisiin tulkintoihin.

Johtopäätökset: Arvioidaan, mitä todisteen perusteella voidaan perustellusti päätellä ja kuinka vahvasti se tukee tai heikentää eri selitysvaihtoehtoja.

Yksittäisiä todisteita ei tarkastella toisistaan irrallisina, vaan niiden merkitystä arvioidaan myös suhteessa koko tutkimusaineistoon. Erityistä huomiota kiinnitetään siihen, tukevatko toisistaan riippumattomat lähteet samoja tapahtumatulkintoja vai sisältävätkö ne keskenään ristiriitaisia tietoja.

Tutkimuksen lopuksi yksittäisten todisteiden perusteella tehdyt havainnot yhdistetään kokonaisarvioksi. Sen pohjalta pyritään muodostamaan mahdollisimman hyvin perusteltu johtopäätös siitä, milloin Kuusamon kirkko ja kellotapuli tuhoutuivat ja kenen toiminnasta niiden tuhoutuminen mahdollisesti johtui.

Mikäli käytettävissä oleva lähdeaineisto ei mahdollista yksiselitteistä vastausta tutkimuskysymykseen, esitetään vaihtoehtoiset tulkinnat ja arvioidaan niiden tueksi saatavilla olevan näytön vahvuutta. Näin pyritään erottamaan toisistaan historiallisesti todennettavissa olevat tosiseikat, perustellut päätelmät ja epävarmoiksi jäävät kysymykset.

1. Hauptmann Heinz Tischoff

Hauptmann Heinz Tischoff toimi Saksan XVIII vuoristoarmeijakunnan (XVIII. Gebirgs-Armeekorps) Kuusamon viestikeskuksen (A.O.K. Meldekopf Kuusamo) päällikkönä syksyllä 1944.

Tischoff sai 13. syyskuuta 1944 määräyksen tuhota Kuusamon kirkon läheisyydessä, lehtikuusien katveessa sijainneet viestiparakit. Hän ei kuitenkaan toteuttanut tuhoamista polttamalla, vaan käytti pieniä räjähdyspanoksia. Menettelyllä pyrittiin estämään tulen leviäminen läheiseen kirkkoon ja sitä ympäröivään puustoon. Tischoffin toiminnan voidaan siten katsoa osoittavan pyrkimystä säästää kirkko ja sen lähiympäristö tuhoutumiselta kyseisen sotilaallisen tehtävän yhteydessä.²¹⁰

Tischoff vieraili Kuusamossa sodan jälkeen 15. heinäkuuta 1959. Vierailunsa yhteydessä hän kertoi saksaa taitaneelle kelloseppä Reino Tammelle, että Kuusamon kirkon olivat polttaneet Kiestingin suunnalta vetäytyneet saksalaiset SS-joukot.²¹⁰

Lähdekriittinen arviointi

Tischoffin kertomus on tutkimuskysymyksen kannalta merkittävä, sillä hän palveli Kuusamossa saksalaisten viestiorganisaatiossa ja toimi kirkon välittömässä läheisyydessä sijainneen viestikeskuksen päällikkönä. Hänen sotilaallinen asemansa ja paikallistuntemuksensa antavat perusteen olettaa, että hänellä saattoi olla tietoa alueella toimineista saksalaisjoukoista, niiden tehtävistä ja vetäytymiseen liittyneistä tuhoamistoimenpiteistä.

Erityistä huomiota ansaitsee Tischoffin toiminta 13. syyskuuta 1944, jolloin hän saamastaan tuhoamismääräyksestä huolimatta valitsi viestiparakkien hävittämiseen menetelmän, jonka tarkoituksena oli välttää kirkon ja sitä ympäröivän puuston syttyminen tuleen. Mikäli tapahtumakuvaus pitää paikkansa, se viittaa siihen, ettei Tischoffin tavoitteena kyseisessä tilanteessa ollut kirkon tuhoaminen. Voidaankin todeta, että Tischoff noudatti saamiaan käskyjä, olla puuttumatta kuusamolaisten omaisuuteen. Huomion arvoista myös on, etteivät saksalaiset joukot vielä tuolloin olleet aloittaneet omienkaan parakkien ja leirialueiden tuhoamista.

Tischoffin myöhemmän kertomuksen mukaan kirkon polttamisesta vastasivat Kiestingin suunnalta vetäytyneet SS-joukot. Näiden joukkojen suhde Kuusamoon saattoi poiketa alueella pidempään palvelleiden saksalaisten huolto- ja viestijoukkojen suhteesta paikalliseen ympäristöön ja väestöön. On todennäköistä, ettei vetäytyvillä joukoilla ollut samanlaista paikallistuntemusta tai henkilökohtaisia siteitä Kuusamoon kuin siellä pitkään sijoitettuina olleilla sotilailla. Tätä mahdollista eroa ei kuitenkaan voida sellaisenaan pitää todisteena kirkon polttamisesta.

Kiestingin suunnalla toimineisiin saksalaisiin SS-joukkoihin kuului myös niin sanottuja Volksdeutsche-taustaisia eli Saksan valtakunnan ulkopuolisista saksalaisyhteisöistä lähtöisin olleita sotilaita, muun muassa Unkarista ja Balkanin alueelta. Joukkojen kansallinen ja etninen koostumus tarjoaa historiallista taustatietoa, mutta sillä ei yksinään ole ratkaisevaa merkitystä kirkon tuhoamisesta vastuussa olleiden henkilöiden tunnistamisessa.

Tischoffin kertomuksen luotettavuutta arvioitaessa on huomioitava myös hänen asemansa saksalaisena upseerina. Saksalaisten joukkojen vastuuseen viittaavan tiedon esittäminen suomalaiselle kuulijalle saattoi olla hänelle henkilökohtaisesti epämiellyttävää. Tämä voi osaltaan tukea käsitystä kertomuksen vilpittömyydestä, mutta ei vielä välttämättä osoita sen historiallista paikkansapitävyyttä. Toisaalta on otettava huomioon mahdollisuus, että Tischoff pyrki erottamaan oman toimintansa ja johtamansa yksikön muiden saksalaisjoukkojen myöhemmin suorittamista tuhoamistoimenpiteistä.

Lähdekriittisesti merkittävä kysymys on lisäksi se, perustuiko Tischoffin ilmoitus hänen omiin havaintoihinsa, sotilasorganisaation sisällä saamiinsa tietoihin vai myöhemmin kuulemiinsa kertomuksiin. Käytettävissä olevan aineiston perusteella tätä ei voida yksiselitteisesti määrittää.

Myös kertomuksen ajallinen etäisyys tapahtumiin on huomioitava. Tischoffin ja Tammen välinen keskustelu käytiin lähes 15 vuotta kirkon tuhoutumisen jälkeen. Mikäli keskustelusta ei ole säilynyt tapahtumahetkellä laadittua kirjallista dokumenttia, sen sisältöä on arvioitava myöhemmän muistitiedon ja mahdollisen välillisen tiedonvälityksen näkökulmasta.

Johtopäätös

Hauptmann Heinz Tischoffin vuonna 1959 esittämä kertomus on merkittävä Kuusamon kirkon tuhoutumiseen liittyvä historiallinen lähdetieto. Hänen Reino Tammelle antamansa ilmoituksen mukaan kirkon polttamisesta vastasivat Kiestingin suunnalta vetäytyneet saksalaiset SS-joukot.

Tischoffin sotilaallinen asema, paikallistuntemus sekä hänen syyskuussa 1944 toteuttamansa viestiparakkien hallittu tuhoaminen lisäävät hänen kertomuksensa tutkimuksellista merkitystä. Erityisesti hänen pyrkimyksensä suojella kirkkoa aikaisemman tuhoamistehtävän yhteydessä muodostaa huomionarvoisen taustatekijän arvioitaessa hänen myöhempää lausumaansa.

Kertomuksen todistusvoimaa rajoittavat kuitenkin epävarmuus Tischoffin tietojen alkuperästä sekä tapahtumien ja lausuman välinen lähes 15 vuoden ajallinen etäisyys. Lisäksi on mahdollista, että hänen kertomukseensa vaikutti pyrkimys erottaa oman yksikkönsä toiminta muiden saksalaisjoukkojen teoista.

Tischoffin lausuma tukee hypoteesia, jonka mukaan Kuusamon kirkon polttamisesta vastasivat Kiestingin suunnalta vetäytyneet saksalaiset SS-joukot. Sitä ei kuitenkaan voida yksinään pitää lopullisena näyttönä tekijöiden henkilöllisyydestä.

Kertomuksen todistusvoimaa vahvistaa olennaisesti se, että hänen kertomus on samansisältöinen useiden muiden saksalaisten lausuntojen kanssa, jotka ovat Tischoffista riippumattomia aikalaislähteitä.

2. Otto Messner

Saksalainen sotaveteraani Otto Messner, joka palveli 12. SS-vuoristojääkärirykmentissä (SS-Gebirgsjäger-Regiment 12 ”Michael Gaißmair”), kuvaa vuonna 1994 julkaistussa muistelmateoksessaan Aber ich lebe noch saksalaisjoukkojen vetäytymistä Kuusamon kautta syyskuussa 1944. Teoksensa sivulla 281 Messner kertoo Kuusamon kirkonkylään saapumisesta ja kirkon läheisyydessä tapahtuneesta kirkonkellojen hautaamisesta seuraavasti: Väsyneinä, lähes apaattisina, saavuimme lopulta Kuusamoon. Täysin tuhoutuneen kirkon vieressä näimme saksalaisten SS-pioneerien (II./2./SS-Geb.Pi.Btl. 6) kaivavan syvää kuoppaa upottaakseen kaksi kirkonkelloa. Emme ymmärtäneet, miksi he näkivät niin paljon vaivaa. Koska minulla oli taas kerran ”nenä edessä” ja osoitin suurta kiinnostusta, minua pyydettiin mukaan kaivuutyöhön. Sen minä sain uteliaisuudestani! Minun oli pakko tehdä töitä, vaikka olisin mieluummin levännyt.

Lähdekriittinen arviointi

Otto Messnerin kertomus on Kuusamon kirkon tuhoutumisen ajoittamisen kannalta merkittävä silminnäkijälähde. Messner toteaa nimenomaisesti kirkon olleen täysin tuhoutunut hänen saapuessaan kirkonkylään. Lisäksi hän kuvaa yksityiskohtaisesti kirkonkellojen hautaamista, johon hän kertomansa mukaan osallistui henkilökohtaisesti.

Kertomuksen erityinen lähdearvo perustuu siihen, ettei Messner ainoastaan kuvaile kirkon tuhoutunutta tilaa, vaan liittää havaintonsa konkreettiseen tapahtumaan, kirkonkellojen hautaamiseen. Messnerin kertomuksen ajallista uskottavuutta tukevat myös hänen oman komppaniansa sijoittumista koskevat arkistotiedot, joiden perusteella yksikkö oli Kuusamon kirkonkylässä kertomuksen tapahtumiin sopivana ajankohtana. Yksikön dokumentoitu läsnäolo alueella on siten yhdenmukainen Messnerin esittämän tapahtumakuvauksen kanssa.

Lähdekriittisesti on kuitenkin huomioitava, että Messnerin muistelmateos julkaistiin vuonna 1994, noin 50 vuotta kuvattujen tapahtumien jälkeen. Pitkä ajallinen etäisyys voi vaikuttaa erityisesti tapahtumien yksityiskohtien ja ajallisen järjestyksen muistamiseen. Vaikka Messnerin kertomus sisältää poikkeuksellisen konkreettisia havaintoja, muistelmateoksen myöhäinen julkaisuajankohta edellyttää tietojen vertaamista riippumattomiin aikalaislähteisiin.

Messnerin kertomuksessa on lisäksi erotettava toisistaan hänen suorat havaintonsa ja niiden perusteella tehtävät historialliset päätelmät. Hänen kuvauksensa mukaan kirkko oli jo täysin tuhoutunut kirkonkellojen hautaamisen aikaan. Kertomuksesta ei kuitenkaan ilmene kirkon tarkkaa tuhoutumisajankohtaa.

Johtopäätös

Otto Messnerin muistelmateos tarjoaa merkittävää silminnäkijätietoa Kuusamon kirkon tuhoutumisesta saksalaisjoukkojen vetäytymisen aikana syyskuussa 1944. Messnerin mukaan kirkko oli jo täysin tuhoutunut hänen saapuessaan kirkonkylään, ja sen läheisyydessä saksalaiset pioneerit olivat hautaamassa kahta kirkonkelloa. Messner kertoo myös osallistuneensa henkilökohtaisesti tähän työhön.

Kertomuksen uskottavuutta tukee se, että Messnerin komppanian läsnäolo Kuusamossa voidaan yhdistää arkistotietojen perusteella kyseiseen ajanjaksoon. Lisäksi hänen yksilöimänsä pioneeriyksikkö ja kuvaamansa kirkonkellojen hautaaminen tarjoavat mahdollisuuden tapahtumien tarkempaan lähdevertailuun.

Messnerin kertomus tukee siten päätelmää, jonka mukaan Kuusamon kirkko oli tuhoutunut jo ennen viimeisten saksalaisjoukkojen poistumista kirkonkylästä. Erityisen merkittävää on, että Messner kuvaa kirkon olleen täysin tuhoutunut tilanteessa, jossa saksalaiset pioneerit työskentelivät edelleen kirkon välittömässä läheisyydessä.

3. Thomas Müller

Saksalainen sotaveteraani Thomas Müller, joka palveli 12. SS-vuoristojääkärirykmentissä (SS-Gebirgsjäger-Regiment 12 ”Michael Gaißmair”), kuvaa muistiinpanoihinsa perustuvassa artikkelissaan joukko-osastonsa vetäytymistä Kuusamon kirkonkylän kautta 26. syyskuuta 1944. Müller kertoo tapahtumista seuraavasti: Irtauduimme pilkkopimeässä suomalaisten vanhoista asemista. Vihollinen ei pienestä mekkalasta huolimatta havainnut lähtöämme. Meteliä syntyi, kun yksi joukkueeni miehistä kompastui ja kaatui varusteineen pimeässä. Hän älähti kivusta satuttaessaan päänsä. Joukkueenjohtaja vain vaivoin hillitsi kiukkunsa. Marssimme kohti Kuusamon kirkonkylää, ylitimme joen paria lankkua myöten, jonka vieressä pioneerimme odottelivat meitä Schwimmwageninsa kanssa. Saavuimme osin tulessa olevaan kirkonkylään. Kitkerä savu kirveli silmiämme ja yritimme vältellä pahiten tulessa olevia rakennuksia. Joka puolella oli polttamisesta syntynyttä rojua. Näin tienristeyksessä kirkon kellot maassa. Vierellä oli joitakin pioneereja ja pari Schwimmwagenia. Kaikki rakennukset olivat alueelta poltettu tai vielä paloivat, myös entinen sairaala ja kirkko olivat palaneet. Jatkoimme marssiamme, välillä yökkäillen, sillä savu meni silmiin ja keuhkoihin. Sotilaskotimme oli maan tasalla, samoin eri huoltoyksikköjemme leirit. Pidimme taukoa erään raunioleirin vierellä ja jatkoimme matkaa Posion suuntaan, missä omat joukkomme odottivatkin vahvoissa asemissa joen takana.

Lähdekriittinen arviointi

Thomas Müllerin kertomus on Kuusamon kirkon tuhoutumisen ajoittamisen kannalta merkittävä silminnäkijälähde. Toisin kuin useissa muissa saksalaisten vetäytymistä käsittelevissä kuvauksissa, Müller mainitsee nimenomaisesti sekä kirkon että sen kellot. Hänen mukaansa kirkko oli jo palanut joukko-osaston kulkiessa kirkonkylän kautta 26. syyskuuta 1944.

Kertomuksen todistusarvoa lisäävät sen sisältämät yksityiskohtaiset havainnot kirkonkylän tuhotilanteesta. Müller kuvaa palavia rakennuksia, voimakasta savunmuodostusta, maassa olleita kirkonkelloja sekä alueella oleskelleita saksalaisia pioneereja. Erityisesti kirkonkellojen sijaintia koskeva maininta on huomionarvoinen, sillä se viittaa kirkon tuhoutumiseen liittyviin konkreettisiin olosuhteisiin. Kertomuksesta ei kuitenkaan voida yksiselitteisesti päätellä, minä päivänä kirkko oli tuhoutunut.

Müllerin ilmoittamaa tapahtuma-ajankohtaa tukevat myös saksalaisjoukkojen sijoittumista ja vetäytymistä koskevat arkistotiedot, joiden perusteella hänen komppaniansa oli Kuusamon alueella kertomuksessa kuvattuun aikaan. Tämä ajallinen ja maantieteellinen vastaavuus vahvistaa kertomuksen uskottavuutta.

Johtopäätös

Thomas Müllerin kertomus muodostaa merkittävän lähteen Kuusamon kirkon tuhoutumisen ajankohdan selvittämisessä. Hänen kuvauksensa mukaan kirkko oli jo palanut 26. syyskuuta 1944, jolloin hänen joukko-osastonsa kulki Kuusamon kirkonkylän kautta vetäytyessään Posion suuntaan. Havainto on erityisen merkittävä, koska Müller mainitsee kirkon tuhoutumisen nimenomaisesti eikä ainoastaan kuvaile kirkonkylässä yleisesti vallinnutta tuhotilannetta.

Kun Müllerin kertomusta tarkastellaan yhdessä hänen komppaniansa sijoittumista koskevien arkistotietojen kanssa, se tukee päätelmää, jonka mukaan Kuusamon kirkko oli tuhoutunut viimeistään 26. syyskuuta 1944. Koska saksalaisjoukkoja oli tuolloin edelleen Kuusamossa, kertomus tukee myös käsitystä siitä, että kirkko tuhoutui saksalaisten vetäytymisen aikana, ennen heidän lopullista poistumistaan alueelta.

Müllerin kertomuksen perusteella voidaan siten pitää perusteltuna päätelmää, että Kuusamon kirkko oli tuhoutunut viimeistään 26. syyskuuta 1944, jolloin saksalaisjoukkoja oli edelleen Kuusamossa. Kertomus ei kuitenkaan yksin osoita kirkon tarkkaa polttamisajankohtaa eikä yksiselitteisesti sitä, ketkä olivat vastuussa sen sytyttämisestä. Näiden kysymysten ratkaiseminen edellyttää Müllerin havaintojen vertaamista muihin toisistaan riippumattomiin aikalaislähteisiin.

4. Werner Adam

SSaksalainen sotaveteraani Werner Adam kuvaa teoksessaan Leben und Überleben saksalaisjoukkojen vetäytymistä Kuusamon kirkonkylän kautta syyskuussa 1944. Hän kertoo kirkonkylän olosuhteista seuraavasti: Ohitimme Kiestingin ja Oulun teiden risteykset (Toranginahon risteys). Tällä kertaa siellä ei ollut juuri lainkaan liikennettä. Meille se oli merkki siitä, että olimme ilmeisesti viimeiset "mohikaanit". Kuusamon kirkonkylä paloi monin paikoin. Jouduimme juoksemaan tien reunassa olevien palavien talojen lämpösäteilyn ohi.⁴⁴

Lähdekriittien arviointi

Werner Adamin kertomus tarjoaa silminnäkijäkuvauksen Kuusamon kirkonkylän tilanteesta saksalaisjoukkojen vetäytymisen loppuvaiheessa 26. syyskuuta 1944. Adam kuului viimeisten kirkonkylän kautta vetäytyneiden saksalaissotilaiden joukkoon. Hänen kuvauksensa perusteella kirkonkylässä oli tuolloin edelleen useita voimakkaita tulipaloja, joiden aiheuttama lämpösäteily vaikeutti liikkumista rakennusten läheisyydessä.

Adamin kertomus on yhdenmukainen Messnerin ja Müllerin esittämien kuvausten kanssa, joissa myös korostuvat kirkonkylässä riehuneet tulipalot ja niiden aiheuttamat poikkeuksellisen vaikeat olosuhteet. Näiden kertomusten keskinäinen vastaavuus tukee käsitystä siitä, että Kuusamon kirkonkylässä paloi rakennuksia vielä saksalaisten vetäytymisen viimeisinä päivinä.

Adam ei kuitenkaan mainitse kertomuksessaan Kuusamon kirkkoa eikä sen mahdollista palamista. Tämän vuoksi hänen lausuntoaan ei voida käyttää suorana todisteena kirkon tuhoutumisen ajankohdasta tai sen aiheuttajasta. Kirkkoa koskevan maininnan puuttuminen ei myöskään sellaisenaan osoita, että kirkko olisi ollut tuolloin ehjä tai jo tuhoutunut.

Johtopäätös

Adamin kertomuksen keskeinen lähdearvo liittyy Kuusamon kirkonkylän yleisen tuhotilanteen ja tulipalojen ajallisen jatkumisen dokumentointiin. Se vahvistaa muiden silminnäkijäkuvausten perusteella muodostuvaa käsitystä siitä, että kirkonkylässä oli edelleen merkittäviä tulipaloja 26. syyskuuta 1944, mutta ei mahdollista yksiselitteisten johtopäätösten tekemistä Kuusamon kirkon kohtalosta.

5. Fredrik Meskus

Reino Rinne haastatteli 6.11.1965 ilmestyneeseen Koillissanomiin Fredrik Meskusta. Meskus kertoi lehtihaastattelussa, että hän Reino Rinne haastatteli Fredrik Meskusta 6. marraskuuta 1965 ilmestyneeseen Koillissanomien artikkeliin. Haastattelussa Meskus kertoi jääneensä salaa Kuusamon Meskusvaaraan sen jälkeen, kun viimeiset saksalaisjoukot olivat poistuneet Kuusamosta aamulla 27. syyskuuta 1944. Hänen mukaansa Meskusvaaraan jäivät myös hänen vaimonsa Henna Meskus, veljensä Heikki Meskus sekä Kalervo Nissi. Meskuksen vuonna 1965 esittämä kertomus vastasi keskeisiltä osiltaan hänen Koillissanomille jo 4. syyskuuta 1956 antamaansa lausuntoa.

Molemmissa haastatteluissa Meskus kertoi saksalaisten polttaneen Kuusamon kirkon ja kellotapulin 20. syyskuuta 1944. Hänen mukaansa Kuusamon kirkonkylän tuhoaminen oli alkanut jo 19. syyskuuta, ja kirkonkylä oli poltettu lähes kokonaan 22. syyskuuta 1944 mennessä.¹⁶⁷

Lähdekriittinen arviointi

Meskuksen ilmoittama kirkon polttamisen ajankohta, 20. syyskuuta 1944, on ristiriidassa muun käytettävissä olevan lähdeaineiston kanssa. Saksan ilmavoimien (Luftwaffe) 21. syyskuuta 1944 ottamassa ilmakuvassa Kuusamon kirkko on edelleen pystyssä. Lisäksi Kuusamon valtuuskunnan kertomuksen mukaan kirkko oli säilynyt polttamattomana vielä 22. syyskuuta 1944 kello 18, jolloin valtuuskunta lähti saksalaisten kuljettamana kohti Rovaniemeä. Näiden toisistaan riippumattomien lähdetietojen perusteella voidaan todeta, että Meskuksen ilmoittama kirkon tuhoamisajankohta on virheellinen.

Meskuksen kertomuksen luotettavuutta arvioitaessa on lisäksi otettava huomioon havaintopaikan sijainti ja mahdolliset näkyvyyttä rajoittaneet olosuhteet. Meskusvaaran ja Kuusamon kirkon välinen etäisyys on yli kymmenen kilometriä. Näin pitkältä etäisyydeltä kirkon tapahtumien yksityiskohtainen havainnointi on saattanut olla vaikeaa myös Meskusvaaran kolmiomittaustornista.

Havaintojen tekemistä on voinut vaikeuttaa myös se, että vuonna 1944 tuhoutunut kirkko oli nykyistä kirkkoa huomattavasti matalampi. Lisäksi kirkonkylässä samanaikaisesti riehuneet tulipalot ja niistä muodostuneet savupilvet ovat todennäköisesti heikentäneet näkyvyyttä. Näissä olosuhteissa yksittäisen rakennuksen palamisen erottaminen muista tulipaloista on voinut olla huomattavan vaikeaa.

Myös haastattelujen ajallinen etäisyys tapahtumiin on lähdekriittisesti merkityksellinen. Meskuksen lausunnot julkaistiin noin 12 ja 21 vuotta syyskuun 1944 tapahtumien jälkeen. Pitkä ajallinen välimatka on voinut vaikuttaa erityisesti tapahtumien tarkkojen päivämäärien muistamiseen. Se, että Meskus esitti saman päivämäärän molemmissa haastatteluissa, osoittaa kertomuksen johdonmukaisuutta mutta ei sellaisenaan vahvista tiedon historiallista paikkansapitävyyttä.

Johtopäätös

Fredrik Meskuksen kertomusta Kuusamon kirkon polttamisesta ei voida pitää luotettavana ainakaan tapahtuman ajoituksen osalta. Hänen ilmoittamansa päivämäärä, 20. syyskuuta 1944, on ristiriidassa sekä Luftwaffen 21. syyskuuta ottaman ilmakuvan kuin myös Kuusamon valtuuskunnan 22. syyskuuta koskevan kertomuksen kanssa. Näiden lähteiden perusteella kirkon tuhoutuminen ei ole voinut tapahtua Meskuksen ilmoittamana ajankohtana.

Lisäksi Meskuksen havaintopaikan etäisyys kirkosta, mahdolliset näköesteet, tulipalojen aiheuttama savu sekä haastattelujen huomattava ajallinen etäisyys tapahtumiin heikentävät hänen kertomuksensa todistusarvoa. Vaikka näiden tekijöiden perusteella ei voida yksiselitteisesti osoittaa, mitä Meskus havaintopaikaltaan näki, ne antavat perustellun aiheen suhtautua varauksellisesti hänen mahdollisuuksiinsa tehdä tarkkoja havaintoja kirkon palamisesta.

Meskuksen lausuntoa voidaan siten hyödyntää Kuusamon tuhoamista koskevana muistitietolähteenä, mutta sitä ei voida pitää itsenäisenä ja luotettavana todisteena kirkon polttamisen ajankohdasta tai tapahtumien yksityiskohtaisesta kulusta.

6. Väinö Ojalehto

Tauno Pätsi haastatteli ajankohtana, jota ei käytettävissä olevan aineiston perusteella ole voitu tarkemmin määrittää, Kuusamossa aiemmin ylikonstaapelina toiminutta Väinö Ojalehtoa. Ojalehto oli puolestaan haastatellut Fredrik Meskusta, joka oli kertonut havainnoistaan Kuusamon kirkonkylän tapahtumista syksyllä 1944.

Ojalehdon välittämän tiedon mukaan Meskus oli kertonut, että Kuusamon kirkko oli edelleen polttamatta puna-armeijan saapuessa paikkakunnalle. Pätsi viittaa haastattelussaan kahteen silminnäkijään, Fredrik Meskukseen ja Veikko Isoahoon.²¹⁸

Kyseessä on siten välillinen muistitietolähde, jossa alkuperäisen havainnoitsijan kertomus on välittynyt useamman henkilön kautta. Tämä on otettava huomioon arvioitaessa lausuman historiallista luotettavuutta ja todistusvoimaa.

Lähdekriittinen arviointi

Ojalehdon välittämään kertomukseen liittyy useita lähdekriittisesti merkittäviä epävarmuustekijöitä. Ensinnäkään käytettävissä olevista tiedoista ei ilmene, milloin Ojalehto haastatteli Meskusta tai milloin Pätsi puolestaan haastatteli Ojalehtoa. Myöskään alkuperäisen keskustelun tarkkaa sanamuotoa tai sen tallentamistapaa ei voida varmistaa.

Tiedonvälitysketju muodostuu kolmesta henkilöstä: alkuperäisestä havainnoitsijasta Fredrik Meskuksesta, hänen kertomuksensa vastaanottaneesta Väinö Ojalehdosta sekä Ojalehtoa myöhemmin haastatelleesta Tauno Pätsistä. Tällaisessa välillisessä tiedonvälityksessä alkuperäisen lausuman sisältö on voinut muuttua esimerkiksi muistamisen, tulkinnan tai sanallisen tiivistämisen seurauksena. Näin ollen Ojalehdon välittämää kertomusta ei voida pitää suoraan Meskuksen alkuperäiseen lausumaan rinnastettavana lähteenä.

Erityistä huomiota on kiinnitettävä Ojalehdon haastattelussa esiintyvään ilmaisuun, jonka mukaan Meskus olisi todennut kirkon jääneen polttamatta puna-armeijan saapuessa Kuusamoon. Mikäli lausuma on välitetty oikein ja sillä tarkoitetaan kirkon säilyneen tuolloin vahingoittumattomana, se näyttäisi olevan ristiriidassa Meskuksen Koillissanomille aiemmin antamien tietojen kanssa.

Meskuksen aikaisempiin lausuntoihin sisältyy kuitenkin epävarmuutta kirkon polttamisen ajankohdasta. Tästä huolimatta alkuperäisillä haastattelutiedoilla voidaan katsoa olevan lähtökohtaisesti suurempi lähdearvo kuin huomattavasti myöhemmin välitetyllä muistitiedolla.

Käytettävissä olevan aineiston perusteella ei voida varmuudella ratkaista, johtuuko kertomusten välinen ristiriita Meskuksen oman käsityksen muuttumisesta, hänen havaintoihinsa liittyneestä epävarmuudesta vai myöhemmän tiedonvälityksen aikana syntyneestä tulkintaerosta.

Johtopäätös

Väinö Ojalehdon Tauno Pätsille välittämä kertomus on Kuusamon kirkon tuhoutumisen ajankohtaa koskeva historiallinen muistitietolähde. Sen mukaan Fredrik Meskus olisi todennut kirkon olleen edelleen polttamatta puna-armeijan saapuessa Kuusamoon.

Kertomuksen todistusvoimaa heikentävät kuitenkin useat lähdekriittiset epävarmuustekijät. Näistä keskeisimpiä ovat alkuperäisten haastattelujen tuntemattomat ajankohdat, tiedon välittyminen useamman henkilön kautta sekä ristiriidat Meskuksen aiempien lausuntojen kanssa.

Lisäksi Meskuksen havaintopaikkaa koskevat toisistaan poikkeavat kuvaukset ja kirkonkylän tulipalojen mahdollisesti aiheuttamat näkyvyysrajoitukset vaikeuttavat hänen havaintojensa luotettavuuden arviointia. Käytettävissä olevan aineiston perusteella ei voida osoittaa, että Meskus olisi tietoisesti muuttanut aikaisempaa kertomustaan. On mahdollista, että hänen käsityksensä kirkon tuhoutumisajankohdasta oli epävarma tai että myöhemmissä haastatteluissa alkuperäisen lausuman sisältö muuttui.

Ojalehdon välittämää kertomusta ei näin ollen voida pitää riittävän luotettavana itsenäisenä todisteena siitä, että Kuusamon kirkko olisi ollut palamatta puna-armeijan saapuessa paikkakunnalle. Samalla on kuitenkin todettava, ettei käytettävissä oleva aineisto yksiselitteisesti osoita Meskuksen havaintoja virheellisiksi. Keskeinen ongelma on se, ettei hänen tosiasiallisia havaintomahdollisuuksiaan eikä alkuperäisen lausuman täsmällistä sisältöä voida varmistaa. Tämän vuoksi Ojalehdon kertomukselle voidaan antaa vain vähäinen itsenäinen todistusvoima kirkon tuhoutumisajankohtaa määritettäessä. Sen merkitys on ensisijaisesti siinä, että se osoittaa Meskuksen havaintoja koskevan muistitiedon sisältävän keskenään ristiriitaisia tulkintoja. Tämän vuoksi todisteen luotettavuus on epävarma ja sen itsenäinen todistusvoima vähäinen. Kertomuksen perusteella ei voida luotettavasti vahvistaa eikä sulkea pois kirkon palamista ennen puna-armeijan saapumista Kuusamoon.

7. Veikko Isoaho

Sotamies Veikko Isoahon syksyn 1944 tapahtumia koskevasta haastattelusta on säilynyt äänitallenne, jossa hän kuvailee matkaansa Kuusamon kautta Yli-Kiiminkiin puna-armeijan miehityksen aikana. Kertomus on tutkimuskysymyksen kannalta merkittävä, sillä Isoaho ilmoittaa havainneensa Kuusamon kirkon ja kellotapulin olleen edelleen pystyssä puna-armeijan saavuttua paikkakunnalle.

Haastattelussa Isoaho kertoo palvelleensa Karjalankannaksella ja saaneensa lomaa osallistuakseen veljensä Vilho Isoahon (kuollut 4.10.1944) hautajaisiin Yli-Kiimingissä. Hänen mukaansa matka kulki Kuusamon kautta, vaikka paikkakunta oli tuolloin puna-armeijan miehittämä. Isoaho kuvailee joutuneensa välttelemään neuvostosotilaita matkansa aikana. Hänen kertomuksensa mukaan matkanteko keskeytyi Murtovaarassa neuvostosotilaiden vuoksi, minkä jälkeen hän jatkoi jalan metsämaaston kautta Toranginahon suuntaan. Haastattelussa Isoaho perustelee Kuusamoon saapumistaan ilmoittautumisvelvollisuudella. Tallenteessa hänen kertomustaan kuvataan seuraavasti: ”…oli joutunut tulemaan syksyllä 1944 Kuusamoon venäläismiehityksen alkuvaiheessa ilmoittautumaan Kuusamossa, ei ollut enää mitään suomalaista virkavaltaa".

Isoahon mukaan Kuusamon kirkonkylässä olivat tuolloin edelleen polttamatta kansanopisto, Osula, kirkko ja kellotapuli. Hän kertoo myös kellotapulin ovien olleen avoinna. Lisäksi hän mainitsee paikalla olleen muutamia suomalaisia sotilaita, joista osa oli haavoittuneita. Kertomuksensa mukaan Isoaho jatkoi tämän jälkeen matkaansa Yli-Kiiminkiin.

Lähdekriittinen arviointi

Isoahon haastattelu on lähtökohtaisesti merkittävä muistitietolähde, sillä siinä henkilö kuvailee omakohtaisiksi esittämiään havaintoja Kuusamon kirkonkylän tilanteesta syksyllä 1944. Kertomuksen historiallista luotettavuutta on kuitenkin arvioitava suhteessa säilyneisiin sotilasasiakirjoihin ja tapahtumien dokumentoituun aikajärjestykseen. Keskeinen ongelma liittyy Isoahon ilmoittamaan matkan ajankohtaan. Hänen kertomuksensa edellyttäisi, että hän olisi oleskellut Kuusamossa puna-armeijan miehityksen aikana 25. syyskuuta – 12. lokakuuta 1944.

Käytettävissä olevat sotilasasiakirjat osoittavat kuitenkin hänen palvelus- ja lomajärjestelyjensä ajoittuneen tavalla, joka on ristiriidassa tämän tapahtumakuvauksen kanssa. Isoahon sotilaskantakortin ja muiden palvelusasiakirjojen mukaan hän palveli kesällä 1944 Laatokan pohjoispuolella Pitkärannan alueella 23. erillisen linnoitusrakennuskomppanian (23. Er.Lin.RK) riveissä linnoitustöissä. Komppania siirtyi syyskuussa 1944 Miehikkälään, jossa Isoaho jatkoi palvelustaan. Sotilaskantakortin ja lomatodistuksen tietojen perusteella Isoaholle myönnettiin loma vasta 17. lokakuuta 1944. Hän matkusti seuraavana päivänä, 18. lokakuuta, junalla Ouluun ja jatkoi sieltä Yli-Kiiminkiin. Yli-Kiimingissä Isoaho ilmoittautui lomapaikkakunnan suojeluskunnassa, jossa hänen lomatodistukseensa tehtiin asianmukainen merkintä.

Tätä tapahtumaketjua tukevat myös komppanian loma- ja komennusluettelo sekä muona- ja päivärahavahvuuskirja. Viimeksi mainitun mukaan Isoaho kuului edelleen yksikkönsä muonavahvuuteen 17. lokakuuta 1944, mutta poistui siitä 18. lokakuuta alkaneen kotilomansa vuoksi. Asiakirjatiedot ovat siten keskenään johdonmukaisia ja tukevat käsitystä, että Isoaho oli yksikkönsä palveluksessa Miehikkälässä vielä 17. lokakuuta 1944. Käytettävissä olevan palvelusasiakirja-aineiston perusteella Isoahon palvelus yksikössään on dokumentoitu ajanjaksolle 19. kesäkuuta – 17. lokakuuta 1944.

Tämä muodostaa olennaisen ristiriidan hänen myöhemmän haastattelukertomuksensa kanssa. Jos Isoaho oli sotilasasiakirjojen osoittamalla tavalla yksikkönsä palveluksessa vielä 17. lokakuuta, hän ei ole voinut tehdä kertomansa mukaista lomamatkaa Kuusamon kautta puna-armeijan miehityksen aikana 25. syyskuuta – 12. lokakuuta 1944 ainakaan dokumentoidun lomansa yhteydessä.

Isoahon kertomukseen sisältyy myös hänen ilmoittautumisvelvollisuuttaan koskeva epäselvyys. Haastattelussa hän ilmoittaa joutuneensa matkustamaan puna-armeijan miehittämään Kuusamoon ilmoittautuakseen siellä. Väite on erittäin ongelmallinen suhteessa hänen sotilaalliseen asemaansa ja lomamatkansa ilmoitettuun tarkoitukseen. Sotilaiden lomamatkat olivat sodan aikana sotilashallinnollisesti säänneltyjä. Lomaan liittyivät määrätyt matkustusjärjestelyt sekä velvollisuus ilmoittautua asianomaisella lomapaikkakunnalla.

Isoahon tapauksessa lomakohteena oli Yli-Kiiminki, jossa hän myös säilyneiden asiakirjojen mukaan ilmoittautui paikalliseen suojeluskuntaan. Käytettävissä olevista asiakirjoista ei ilmene sellaista palveluksellista määräystä tai ilmoittautumisvelvollisuutta, joka olisi edellyttänyt Isoahon matkustamista Kuusamoon sen ollessa puna-armeijan miehittämä. Lisäksi Kuusamon miehitystilanne ja suomalaisjoukkojen vetäytyminen alueelta tekevät tällaisen ilmoittautumismenettelyn vaikeasti selitettäväksi, suorastaan mahdottomaksi.

Isoahon kuvaamalle Kuusamon-matkalle ei siten ole osoitettavissa sotilasasiakirjoihin perustuvaa hallinnollista tai palveluksellista perustetta. Mahdollista luvattomuutta tai sotilaskarkuruutta ei kuitenkaan voida päätellä pelkästään haastattelukertomuksen perusteella. Sen sijaan voidaan todeta, ettei väitetylle matkalle ole löydettävissä tukea käytettävissä olevasta sotilashallinnollisesta aineistosta.

Isoahon kertomuksen mukaan Kuusamon kirkonkylässä oli hänen vierailunsa aikana muutamia suomalaisia sotilaita, joista osa oli haavoittuneita. Tämä tieto on ristiriidassa arkistotietojen kanssa, jonka mukaan suomalaiset sotilaat ja mahdolliset haavoittuneet olivat poistuneet Kuusamosta jo 17. syyskuuta 1944 mennessä. Puna-armeijan miehityksen aikana suomalaisjoukkojen pääsyä alueelle oli lisäksi rajoitettu. Näin ollen Isoahon kuvaama tilanne, jossa hän olisi kohdannut suomalaisia sotilaita miehitetyssä kirkonkylässä, ei vastaa käytettävissä olevien tietojen mukaista sotilaallista tilannetta.

Ristiriita ei yksin osoita, että Isoahon kaikki muistikuvat olisivat virheellisiä. Se kuitenkin lisää epävarmuutta hänen kertomuksensa ajoituksesta ja siitä, mihin todelliseen tapahtumatilanteeseen hänen kuvaamansa havainnot liittyvät.

Isoahon ilmoittama matkareitti herättää myös maantieteellisiä ja sotilaallisia kysymyksiä. Hänen mukaansa matka Yli-Kiiminkiin kulki Kuusamon kautta, vaikka Kuusamo sijaitsi huomattavan sivussa tavanomaisesta Etelä-Suomesta Oulun seudulle suuntautuvasta matkareitistä. Haastattelukertomuksen perusteella Isoaho olisi lisäksi joutunut liikkumaan jalkaisin metsämaastossa ja välttelemään puna-armeijan sotilaita. Miehityksen aikana Kuusamoon johtavia kulkuyhteyksiä valvoivat sekä suomalaiset että neuvostoliittolaiset joukot. RajaJP 8 ja puna-armeijan vartioasemien sijainti olisi vaikeuttanut liikkumista miehitetylle alueelle ja sieltä pois.

Mikäli Isoaho olisi kulkenut kertomallaan tavalla Murtovaaran kautta Toranginahoon ja jatkanut edelleen Yli-Kiiminkiin, matka olisi edellyttänyt huomattavaa poikkeamista tavanomaiselta lomamatkareitiltä sekä liikkumista sotilaallisesti valvotulla alueella. Erityisesti Toranginahon alueella, jossa tietojen mukaan majoittui runsaasti puna-armeijan sotilaita, liikkumiseen olisi liittynyt erittäin suuri kiinnijäämisen riski. Nämä olosuhteet eivät sinänsä tee kuvatusta matkasta fyysisesti mahdotonta, mutta ne heikentävät sen uskottavuutta tilanteessa, jossa matkalle ei ole osoitettavissa palveluksellista perustetta ja sen ajoitus on ristiriidassa sotilasasiakirjojen kanssa.

Tutkimuskysymyksen kannalta tärkein osa Isoahon kertomusta on hänen ilmoituksensa, jonka mukaan Kuusamon kirkko ja kellotapuli olivat edelleen pystyssä puna-armeijan miehityksen alkuvaiheessa. Havainto olisi historiallisesti huomattavan merkittävä, mikäli sen ajankohta ja havaitsijan läsnäolo voitaisiin luotettavasti osoittaa. Käytettävissä oleva asiakirja-aineisto viittaa kuitenkin hyvin selkeästi siihen, ettei Isoaho ollut kertomanaan ajankohtana Kuusamossa, vaan palveli edelleen sotilasyksikössään Miehikkälässä.

Lisäksi tiedetään, että suomalainen valtuuskunta vieraili Kuusamossa 12. lokakuuta 1944 ja havaitsi kirkon tuhoutuneen tulipalossa. Tämä muodostaa kirkon tuhoutumiselle ajallisen takarajan: kirkko oli jo tuhoutunut viimeistään 12. lokakuuta 1944. Isoahon dokumentoitu loma alkoi vasta 17. lokakuuta, eli viisi päivää tämän havainnon jälkeen. Näin ollen hänen myöhempään haastatteluunsa sisältyvää kertomusta kirkon ja kellotapulin säilymisestä miehityksen alkuvaiheessa ei voida yhdistää hänen asiakirjoista ilmenevään lomamatkaansa. On mahdollista, että Isoahon muistikuvissa on sekoittunut eri ajankohtina tapahtuneita matkoja, havaintoja tai myöhemmin kuultuja tietoja. Käytettävissä oleva aineisto ei kuitenkaan mahdollista tämän selityksen varmistamista.

Johtopäätös

Veikko Isoahon haastattelukertomus sisältää merkittäviä ristiriitaisuuksia suhteessa hänen palvelustaan ja lomamatkaansa koskeviin alkuperäisiin sotilasasiakirjoihin. Isoahon kertomuksen mukaan hän olisi vieraillut Kuusamossa puna-armeijan miehityksen aikana 25. syyskuuta – 12. lokakuuta 1944 ja havainnut kirkon sekä kellotapulin olleen edelleen pystyssä.

Kansallisarkistossa säilyneet sotilaskantakortti, lomatodistus, komppanian loma- ja komennusluettelo sekä muona- ja päivärahavahvuuskirja osoittavat kuitenkin johdonmukaisesti, että Isoaho palveli Miehikkälässä vielä 17. lokakuuta 1944 ja aloitti lomamatkansa vasta tämän jälkeen. Näiden toisistaan riippumattomien asiakirjamerkintöjen keskinäinen yhdenmukaisuus vahvistaa olennaisesti niiden todistusvoimaa suhteessa huomattavasti myöhemmin annettuun muistitietoon. Lisäksi Isoahon kertomukseen sisältyvät tiedot Kuusamossa olleista suomalaisista sotilaista, väitetystä ilmoittautumisvelvollisuudesta sekä miehitetyn alueen kautta kulkeneesta matkareitistä ovat ristiriidassa käytettävissä olevan sotilaallisen ja hallinnollisen tapahtumakuvauksen kanssa.

Ratkaisevaa on kuitenkin tapahtumien ajoitus. Suomalaisen valtuuskunnan 12. lokakuuta 1944 tekemän havainnon mukaan Kuusamon kirkko oli jo tuhoutunut. Isoahon dokumentoitu kotiloma alkoi vasta 17. lokakuuta 1944. Sotilasasiakirjojen perusteella Isoahon kertomusta hänen läsnäolostaan Kuusamossa puna-armeijan miehityksen aikana ei voida pitää historiallisesti luotettavana. Näin ollen myöskään hänen väitettyä havaintoaan kirkon ja kellotapulin säilymisestä kyseisenä ajankohtana ei voida hyväksyä luotettavaksi silminnäkijätodistukseksi.

Tämä ei välttämättä tarkoita, että Isoaho olisi tietoisesti antanut virheellisiä tietoja. Kyse voi olla myöhemmän muistelun yhteydessä syntyneestä ajallisesta sekaannuksesta tai eri tapahtumien yhdistymisestä samaan kertomukseen. Tällaisen muistivirheen tarkkaa syntytapaa ei kuitenkaan voida käytettävissä olevan aineiston perusteella määrittää.

Isoahon haastattelukertomuksen todistusvoima Kuusamon kirkon tuhoutumisajankohdan määrittämisessä on erittäin vähäinen. Hänen kertomuksensa tärkein ajallinen edellytys on ristiriidassa säilyneiden sotilasasiakirjojen kanssa. Tämän vuoksi haastattelua ei voida käyttää luotettavana näyttönä siitä, että Kuusamon kirkko ja kellotapuli olisivat olleet pystyssä puna-armeijan miehityksen aikana.

8. Mauno Säkkinen

Mauno Säkkinen, joka oman ilmoituksensa mukaan palveli jatkosodan aikana Rajajääkäripataljoona 8 toisessa komppaniassa (2./RajaJP 8) viestimiehenä, kuvaili 7. syyskuuta 1997 päivätyssä haastattelussa kokemuksiaan Kuusamon alueella syksyllä 1944.

Säkkisen kertomuksen mukaan hän oli osallistunut puhelinkaapelin vetämiseen Kuoliolta Toranginahoon tilanteessa, jossa puna-armeijan joukot olivat vielä Kuusamossa mutta valmistautuivat poistumaan alueelta. Hän kertoi havainneensa Maaselässä neuvostoliittolaisen vartiomiehen puna-armeijan puomilla sekä Säynäjävaarassa huomattavan määrän neuvostosotilaita. Toranginahossa hän ilmoitti nähneensä heinäladon, johon suomalaiset sotilaat olivat majoittuneet ja josta oli muodostettu puhelinyhteys Kuoliolle.

Haastattelun myöhemmässä vaiheessa keskustelu siirtyi Toranginahossa sijainneeseen rakennukseen, jota haastattelija nimitti riiheksi. Haastattelijan kysymyksenasettelu näyttää osaltaan ohjanneen keskustelun sisältöä. Säkkinen kertoi nähneensä rakennuksessa kirkonpenkkejä ja saarnastuolin, joiden hän antoi ymmärtää olleen peräisin Kuusamon kirkosta. Rakennusta Säkkinen kuvaili seuraavasti: ”riihi vai mikä se oli semmonen venäläisten juhlapaikka siellä Toranginahossa?”

Kertomuksen perusteella kyseessä olisi ollut neuvostosotilaiden kokoontumis- tai juhlatilana käyttämä rakennus, johon olisi siirretty Kuusamon kirkon irtaimistoa. Mikäli havainto olisi paikkansapitävä, se voisi antaa lisätietoa kirkon irtaimiston kohtalosta syksyllä 1944. Sen merkitystä kirkon tuhoutumisen ja mahdollisen polttajan selvittämisessä on kuitenkin arvioitava erikseen.

Lähdekriittinen arviointi

Säkkisen haastattelukertomuksen luotettavuuden arvioinnissa tärkein kysymys on, oliko hän tosiasiallisesti Toranginahon alueella aikana, jolloin puna-armeijan joukot olivat vielä Kuusamossa. Kansallisarkistossa säilyneiden sotilasasiakirjojen mukaan Säkkinen palveli Rajajääkäripataljoona 8 toisessa komppaniassa ainakin 12. toukokuuta 1944 saakka. Tuolloin hänet komennettiin radiosähköttäjäkurssille yksikköön 5175 eli 1./VP 13. Kurssin jälkeen Säkkinen palasi Rajajääkäripataljoona 8 esikuntakomppaniaan, joka sijaitsi Taivalkoskella.

Säkkisen sotilaskantakortin ja pataljoonan käskyasiakirjojen perusteella hänet määrättiin palaamaan toiseen komppaniaan vasta 25. marraskuuta 1944. Tämä ajankohta on tutkimuksen kannalta ratkaiseva, sillä puna-armeijan joukot olivat poistuneet Kuusamosta jo 17. marraskuuta 1944, eli kahdeksan päivää ennen Säkkisen dokumentoitua siirtoa takaisin komppaniaansa. Näin ollen sotilasasiakirjoista ilmenevä tapahtumien aikajärjestys on ristiriidassa Säkkisen haastattelussa esittämän kuvauksen kanssa, jonka mukaan hän olisi osallistunut puhelinkaapelin vetämiseen Toranginahoon neuvostojoukkojen ollessa vielä alueella.

Säkkisen sotilaskantakorttiin sisältyvä merkintä sekä Rajajääkäripataljoona 8 henkilöstöä koskeva käsky vahvistavat, että Säkkinen määrättiin siirtymään Taivalkoskella sijainneesta esikuntakomppaniasta takaisin pataljoonan toiseen komppaniaan 25. marraskuuta 1944. On mahdollista, että siirtyminen tapahtui käytännössä vasta seuraavana päivänä, 26. marraskuuta, mutta tarkkaa saapumisajankohtaa ei voida vahvistaa pelkän komennusmääräyksen perusteella.

Asiakirjat eivät siten tue käsitystä, että Säkkinen olisi kuulunut ensimmäisiin Toranginahon alueelle saapuneisiin suomalaisiin sotilaisiin puna-armeijan vetäytyessä. Erityisen merkittävää on, että hänen komppaniaansa palaamisensa dokumentoitu ajankohta sijoittuu puna-armeijan poistumisen jälkeiseen aikaan.

Säkkisen haastattelussa esittämät havainnot neuvostosotilaista Maaselässä ja Säynäjävaarassa edellyttäisivät hänen oleskelleen alueella viimeistään 17. marraskuuta 1944, jolloin puna-armeija poistui Kuusamosta. Säilyneiden sotilasasiakirjojen mukaan hänet kuitenkin määrättiin palaamaan kyseisellä alueella toimineeseen komppaniaansa vasta tämän ajankohdan jälkeen. Kertomuksen ja asiakirjatietojen välillä on siten selvä ajallinen ristiriita.

Mahdollisia selityksiä ovat tapahtumien ajoittumisen sekoittuminen myöhemmässä muistelussa, eri ajankohtina tehtyjen havaintojen yhdistyminen samaan kertomukseen tai muiden henkilöiden kokemusten sulautuminen haastateltavan omiin muistoihin. Käytettävissä oleva aineisto ei kuitenkaan mahdollista näiden vaihtoehtojen luotettavaa erottamista toisistaan. Haastattelukertomuksen ja alkuperäisten sotilasasiakirjojen välisen ristiriidan vuoksi Säkkisen havaintoja puna-armeijan sotilaista ei voida pitää luotettavasti ajoitettuina silminnäkijähavaintoina.

Säkkisen haastattelun lähdekriittisessä arvioinnissa on huomioitava myös haastattelijan vaikutus kertomuksen muodostumiseen. Käytettävissä olevan tallennetun haastattelun perusteella haastattelija johdatteli keskustelun Toranginahossa sijainneeseen riiheksi kutsuttuun rakennukseen. Säkkinen puolestaan kuvaili rakennusta epävarmasti käyttäen ilmaisua ”riihi vai mikä se oli”. Tällainen sanamuoto viittaa siihen, ettei haastateltava ollut täysin varma rakennuksen käyttötarkoituksesta tai luonteesta.

Lisäksi on tärkeää selvittää, missä määrin kirkonpenkkejä ja saarnastuolia koskevat tiedot tulivat haastateltavalta oma-aloitteisesti ja missä määrin haastattelijan kysymykset vaikuttivat niiden esittämiseen. Johdattelevat kysymykset voivat muistitietohaastattelussa vaikuttaa kertomuksen yksityiskohtiin erityisesti silloin, kun tapahtumista on kulunut huomattavan pitkä aika. Säkkisen haastattelu tehtiin 7. syyskuuta 1997, lähes 53 vuotta vuoden 1944 tapahtumien jälkeen. Näin pitkä ajallinen etäisyys lisää mahdollisuutta, että alkuperäisiin muistoihin on sekoittunut myöhemmin kuultuja kertomuksia, tulkintoja tai muita tapahtumia koskevia muistikuvia.

Säkkisen kertomuksen mukaan Toranginahon alueella sijainneessa neuvostosotilaiden käyttämässä rakennuksessa olisi ollut Kuusamon kirkosta peräisin olevia penkkejä ja saarnastuoli. Rakennuksen kooksi on ilmoitettu noin 5 × 9 metriä eli 45 neliömetriä. Kirkonpenkit olivat rakenteeltaan suurikokoisia ja raskaita kalusteita, joiden kuljettaminen ja sijoittaminen verraten pieneen rakennukseen olisi edellyttänyt käytännön järjestelyjä. Erityisesti saarnastuolin mahdollinen siirtäminen herättää kysymyksiä esineiden käyttötarkoituksesta.

Toisaalta kirkollisen irtaimiston käyttäminen muuhun kuin alkuperäiseen tarkoitukseensa ei ole sotilaallisen miehityksen olosuhteissa lähtökohtaisesti mahdotonta. Pelkkä kalusteiden koko tai niiden siirtämisen epäkäytännöllisyys ei siten riitä osoittamaan kertomusta virheelliseksi.

Olennaisempi kysymys on, voidaanko väitettyä irtaimiston siirtämistä vahvistaa muilla historiallisilla lähteillä. Rajajääkäripataljoona 8 toisessa komppaniassa palveli useita kuusamolaisia sotilaita, joilla olisi mahdollisesti ollut edellytyksiä tunnistaa paikallisesta kirkosta peräisin olevia kalusteita. Käytettävissä olevasta aineistosta ei kuitenkaan ilmene muita riippumattomia silminnäkijäkertomuksia, jotka vahvistaisivat kirkonpenkkien tai saarnastuolin sijainneen Toranginahon rakennuksessa. Muiden havaintojen puuttuminen ei sellaisenaan osoita, ettei kalusteita olisi ollut paikalla. Se kuitenkin merkitsee, ettei Säkkisen kertomusta voida tältä osin vahvistaa riippumattoman lähdeaineiston avulla.

Säkkisen kertomuksen arvioinnissa on huomioitava myös se, ettei väitetysti Toranginahoon siirrettyjen kirkonpenkkien ja saarnastuolin myöhemmästä kohtalosta ole esitetty dokumentoitua tietoa. Mikäli kyseiset kalusteet olivat säilyneet kirkon tuhoutumisesta ja päätyneet neuvostosotilaiden käyttämään rakennukseen, olisi mahdollista olettaa, että ne olisivat olleet myös muiden henkilöiden havaittavissa puna-armeijan poistumisen jälkeen. Käytettävissä olevassa aineistossa ei kuitenkaan ole tietoja siitä, että paikalliset asukkaat tai Kuusamoon palanneet suomalaiset sotilaat olisivat tunnistaneet kirkonpenkkejä Toranginahon alueella. Myöskään kalusteiden mahdollisesta myöhemmästä siirtämisestä, hävittämisestä tai palauttamisesta ei ole esitetty aikalaiskertomuksia tai asiakirjanäyttöä.

Säkkisen kerrotaan suhtautuneen varauksellisesti haastattelunsa mahdolliseen julkaisemiseen ja suostuneen kertomaan tapahtumista vasta saatuaan vakuutuksen siitä, ettei haastattelua julkaistaisi. Tämä on haastattelutilanteen dokumentoinnin kannalta huomionarvoinen seikka, mutta sen perusteella ei voida tehdä luotettavia päätelmiä Säkkisen kertomuksen totuudenmukaisuudesta tai hänen mahdollisista vaikuttimistaan. Haastateltavan haluttomuus julkisuuteen voi johtua monista henkilökohtaisista tai tilanteeseen liittyvistä syistä, eikä sitä voida sellaisenaan pitää osoituksena kertomuksen epäluotettavuudesta. On mahdotonta sanoa, oliko hän esimerkiksi huolissaan vielä elossa olevien muiden veteraanien kommenteista aiheeseen liittyen.

Johtopäätös

Mauno Säkkisen 7. syyskuuta 1997 antama haastattelukertomus sisältää merkittäviä ristiriitaisuuksia suhteessa hänen palvelustaan koskeviin alkuperäisiin sotilasasiakirjoihin. Haastattelun mukaan Säkkinen olisi osallistunut puhelinkaapelin vetämiseen Kuoliolta Toranginahoon tilanteessa, jossa puna-armeijan joukot olivat vielä poistumassa Kuusamosta. Hän kertoo samalla havainneensa neuvostosotilaita Maaselässä ja Säynäjävaarassa sekä Kuusamon kirkosta peräisin oleviksi tunnistamiaan kalusteita Toranginahon alueella sijainneessa rakennuksessa. Kansallisarkiston sotilasasiakirjat osoittavat kuitenkin, että Säkkinen oli komennettu radiosähköttäjäkurssille 12. toukokuuta 1944 ja että hänet määrättiin palaamaan Rajajääkäripataljoona 8 toiseen komppaniaan vasta 25. marraskuuta 1944.

Säkkisen dokumentoitu paluu komppaniaansa tapahtui siten vasta puna-armeijan poistumisen jälkeen. Tämä on olennainen ristiriita hänen haastattelussa esittämänsä tapahtumakuvauksen kanssa. Tämän vuoksi Säkkisen kertomusta hänen läsnäolostaan neuvostojoukkojen vetäytymisen aikana ei voida käytettävissä olevan aineiston perusteella vahvistaa.

Myös kirkonpenkkejä ja saarnastuolia koskeva havainto jää riippumattomien lähteiden puuttuessa todentamatta. Kertomuksen todistusvoimaa heikentävät lisäksi tapahtumien ja haastattelun välinen pitkä ajallinen etäisyys sekä haastattelutilanteeseen mahdollisesti sisältynyt johdatteleva kysymyksenasettelu. Vaikka kirkon irtaimistoa olisi siirretty Toranginahoon, tämä ei sellaisenaan osoittaisi, kuka Kuusamon kirkon poltti. Irtaimiston siirtäminen ja kirkon sytyttäminen ovat erillisiä tapahtumia, joiden välinen mahdollinen yhteys olisi osoitettava muulla lähdeaineistolla.

Kirkonpenkkien mahdollinen löytyminen neuvostosotilaiden käyttämästä rakennuksesta voisi kertoa rakennuksen irtaimiston käsittelystä miehityksen aikana, mutta se ei yksin osoittaisi neuvostojoukkojen vastuuta kirkon tuhoutumisesta. Vastaavasti se ei sulkisi pois muiden joukkojen osallisuutta kirkon polttamiseen.

Säkkisen haastattelukertomuksen historiallinen luotettavuus on keskeisten tapahtumatietojen osalta heikko, koska hänen ilmoittamansa havaintoajankohta on ristiriidassa säilyneiden sotilasasiakirjojen kanssa. Kirkon irtaimistoa koskevat tiedot jäävät vahvistamattomiksi, eikä niillä ole itsenäistä todistusvoimaa kirkon polttajan tunnistamisessa. Näin ollen Mauno Säkkisen kertomusta ei voida pitää luotettavana näyttönä siitä, että puna-armeijan sotilaat olisivat siirtäneet Kuusamon kirkon penkkejä ja saarnastuolin Toranginahoon, eikä kertomuksen perusteella voida tehdä johtopäätöksiä kirkon tuhoamisesta vastuussa olleista joukoista.

9. Albert Tauriainen

Albert Tauriaisen antaman kertomuksen mukaan hän toimi syksyllä 1944 autonkuljettajana suomalaiselle upseerille, joka vieraili Kuusamon kirkonkylässä neuvostoliittolaisen sotilasjohdon luona puna-armeijan miehityksen aikana. Tauriaisen mukaan Kuusamon kirkko oli vierailun ajankohtana edelleen pystyssä, mutta sitä käytettiin hevostallina. Hän kertoi myös kirkonpenkkien olleen siirrettyinä rakennuksen ulkopuolelle.

Tauriaisen kertomus on tutkimuskysymyksen kannalta merkittävä, sillä mikäli se olisi ajankohdallisesti paikkansapitävä, se osoittaisi kirkon säilyneen tuhoutumattomana ainakin Tauriaisen kuvaamaan vierailuajankohtaan saakka.

Tauriaisen kertomukseen liittyy kuitenkin olennainen epävarmuustekijä: vierailun tarkkaa päivämäärää ei ole tiedossa. Tämän vuoksi kertomuksen historiallista luotettavuutta on arvioitava suhteessa muihin syksyn 1944 tapahtumia koskeviin lähteisiin, erityisesti sotapäiväkirjoihin, joukko-osastojen liikkeisiin ja Kuusamon alueen sotilaalliseen tilanteeseen.

Lähdekriittinen arviointi

Rajajääkäripataljoona 8 (RajaJP 8) sotapäiväkirjoista ja lääninneuvos Eero Ehon tutkimuksesta ei ilmene tietoja Tauriaisen kuvaamasta suomalaisen upseerin autolla tekemästä vierailusta Kuusamon kirkonkylään puna-armeijan miehityksen aikana. Käytettävissä olevassa aineistossa ensimmäinen dokumentoitu tapahtumaketju, joka johti suomalaisen sotilasvaltuuskunnan vierailuun miehitetyssä kirkonkylässä, liittyy kapteeni Isolan johtaman Rajajääkäripataljoona 8 toisen komppanian (2./RajaJP 8) toimintaan. Kapteeni Isola sai 6. lokakuuta 1944 kello 21.30 käskyn siirtyä komppaniansa kanssa Taivalkoskelta Kuoliovaaraan ja ottaa siellä yhteyttä neuvostojoukkoihin. Komppania saapui Kuoliovaaraan 10. lokakuuta 1944 aamulla. Tämän jälkeen ryhdyttiin järjestämään yhteydenottoa Kuusamon kirkonkylässä toimivaan neuvostoliittolaiseen sotilasjohtoon. Kapteeni Isolan johtama valtuuskunta lähti 12. lokakuuta 1944 polkupyörillä kohti Kuusamon kirkonkylää. Matkan mahdollisti Kuoliojoen sillan korjaaminen sekä saksalaisten asettamien miinoitteiden raivaaminen kulkureitiltä. Käytettävissä olevien lähteiden mukaan ensimmäinen dokumentoitu suomalaisen sotilasvaltuuskunnan vierailu Kuusamon kirkonkylään toteutui 12.–13. lokakuuta 1944. Valtuuskunnan havaintojen perusteella Kuusamon kirkko oli tuolloin jo tuhoutunut tulipalossa.^{210, 336}

Tämä on Tauriaisen kertomuksen kannalta keskeinen tieto, sillä hänen kuvaamansa vierailu olisi edellyttänyt kirkon olleen edelleen pystyssä puna-armeijan miehityksen aikana. Tauriaisen kertomuksen uskottavuutta arvioitaessa on huomioitava myös Kuusamoon johtaneiden tieyhteyksien kunto syksyllä 1944. Saksalaisten vetäytymisen yhteydessä alueen liikenneinfrastruktuuria oli tuhottu laajamittaisesti. Siltoja oli räjäytetty, tieosuuksia vaurioitettu ja kulkureiteille asetettu miinoitteita. Erityisesti Kuolion länsipuoliset tieosuudet olivat kärsineet huomattavia vaurioita. Lisäksi Kuoliojoen sillan korjaaminen ja miinoitteiden raivaaminen olivat edellytyksiä turvalliselle liikkumiselle Kuusamon kirkonkylän suuntaan. Kapteeni Isolan valtuuskunnan 12. lokakuuta 1944 toteuttama matka tehtiin polkupyörillä, mikä osaltaan kuvastaa alueen vaikeita liikkumisolosuhteita.

Tauriaisen kertomus autolla tehdystä matkasta kirkonkylään puna-armeijan miehityksen aikana on siten ongelmallinen suhteessa käytettävissä oleviin tietoihin tieyhteyksien kunnosta. Erityisesti ennen 13. lokakuuta 1944 toteutettu automatka olisi edellyttänyt sellaisia käyttökelpoisia tieyhteyksiä, joiden olemassaolosta ei ole esitetty vahvistavaa asiakirjanäyttöä. Käytettävissä oleva aineisto ei tue Tauriaisen kuvaaman automatkan toteutumista hänen ilmoittamissaan olosuhteissa.

Kuusamon kirkonkylä oli puna-armeijan miehittämä 25. syyskuuta – 17. marraskuuta 1944. Miehityksen alkuvaiheessa suomalaisten sotilaiden liikkuminen alueelle oli rajoitettua, ja yhteydenotot neuvostoliittolaiseen sotilasjohtoon edellyttivät erillisiä järjestelyjä. Kapteeni Isolan valtuuskunnan vierailua edelsivät sotilaalliset määräykset, joukkojen siirtyminen Kuoliovaaraan sekä kulkuyhteyksien avaaminen. Tauriaisen kertomuksessa mainitusta suomalaisen upseerin vierailusta neuvostoliittolaisen sotilasjohdon luona ei kuitenkaan ole löytynyt vastaavia sotapäiväkirjamerkintöjä tai muita vahvistavia asiakirjoja.

Kertomuksen todistusvoimaa heikentää se, ettei väitettyä vierailua voida yhdistää dokumentoituihin joukkojen liikkeisiin tai muihin tunnettuihin tapahtumiin miehityksen aikana. Tauriaisen kertomuksen arvioinnissa erityisen merkittäväksi muodostuu myöhemmässä tutkimuksessa esiin tullut tieto hänen todellisesta oleskelustaan Kuusamossa syyskuussa 1944. Käytettävissä olevan tutkimusaineiston mukaan Tauriainen toimi tuolloin kapteeni Haurun autonkuljettajana. Kapteeni Hauru saapui Kuusamoon 15. syyskuuta 1944 yhdessä Tauriaisen ja 28 muun reserviläisen kanssa osallistuakseen paikkakunnan evakuointitehtäviin. Tämä tieto tarjoaa Tauriaisen kertomukselle vaihtoehtoisen, historiallisesti perustellun selityksen.

Tauriaisen oleskelu Kuusamossa syyskuun puolivälissä ajoittui tilanteeseen, jossa saksalaisjoukot olivat vielä alueella ja kirkko oli edelleen pystyssä. Näin ollen hänen kertomuksensa suomalaisen upseerin autonkuljettajana toimimisesta ja vierailusta Kuusamon kirkonkylässä voidaan yhdistää dokumentoituun tapahtumaan. Sen sijaan kertomuksen sijoittaminen puna-armeijan miehityksen aikaan on ristiriidassa sotilasasiakirjoista ja tapahtumien aikajärjestyksestä ilmenevien tietojen kanssa.

Tauriaisen kertomuksen ristiriitaisuuksille voidaan esittää mahdollinen selitys, jonka mukaan hän on myöhemmässä muistelussaan yhdistänyt syyskuussa 1944 tapahtuneen evakuointimatkan puna-armeijan myöhempään miehitysvaiheeseen. Tällöin kertomuksen peruslähtökohta, toimiminen suomalaisen upseerin autonkuljettajana Kuusamossa, voisi perustua todelliseen tapahtumaan, vaikka sen ajallinen ja sotilaallinen asiayhteys olisi myöhemmin muuttunut. On mahdollista, että Tauriainen on muistellut 15. syyskuuta 1944 tapahtunutta vierailua, jolloin kirkko oli edelleen pystyssä, mutta sijoittanut tapahtuman virheellisesti neuvostojoukkojen miehityksen aikaan. Samassa yhteydessä hän on saattanut sekoittaa Kuusamossa tuolloin toimineet saksalaiset sotilaat myöhemmin paikkakunnan miehittäneisiin neuvostosotilaisiin.

Tämä tulkinta on kuitenkin erotettava historiallisesti vahvistetuista tosiseikoista. Vaikka Tauriaisen dokumentoitu oleskelu Kuusamossa 15. syyskuuta tarjoaa uskottavan selityksen kertomuksen syntymiselle, käytettävissä oleva aineisto ei yksiselitteisesti osoita, miten hänen myöhempi muistikuvansa on muodostunut. Myöskään kirkon käyttämistä hevostallina tai kirkonpenkkien siirtämistä rakennuksen ulkopuolelle ei voida vahvistaa pelkästään Tauriaisen kertomuksen perusteella.

Johtopäätös

Albert Tauriaisen kertomus sisältää tutkimuskysymyksen kannalta merkittäviä tietoja Kuusamon kirkon väitetystä säilymisestä puna-armeijan miehityksen aikana. Kertomuksen mukaan kirkko olisi ollut edelleen pystyssä, sitä olisi käytetty hevostallina ja sen penkit olisi siirretty rakennuksen ulkopuolelle. Kertomuksen historiallista luotettavuutta heikentävät kuitenkin olennaiset ristiriidat suhteessa dokumentoituun tapahtumien aikajärjestykseen.

Rajajääkäripataljoona 8 sotapäiväkirjojen ja Eero Ehon tutkimuksen perusteella ensimmäinen dokumentoitu suomalaisen sotilasvaltuuskunnan vierailu miehitetyssä Kuusamon kirkonkylässä tapahtui 12.–13. lokakuuta 1944. Tuolloin kirkko oli jo tuhoutunut. Lisäksi alueen vaurioituneet tieyhteydet, räjäytetyt sillat ja miinoitteet vaikeuttivat autoliikennettä kirkonkylään miehityksen alkuvaiheessa.

Tauriaisen kertomuksen kannalta ratkaisevaksi muodostuu kuitenkin tieto siitä, että hän saapui Kuusamoon jo 15. syyskuuta 1944 kapteeni Haurun autonkuljettajana osallistuakseen evakuointitehtäviin. Tämä dokumentoitu tapahtuma vastaa kertomuksen keskeisiä piirteitä: Tauriainen toimi suomalaisen upseerin autonkuljettajana ja vieraili Kuusamossa ajankohtana, jolloin kirkko oli edelleen pystyssä.

Todennäköinen selitys kertomuksen ristiriitaisuuksille on, että Tauriainen on myöhemmässä muistelussaan sijoittanut syyskuun 1944 evakuointimatkan virheellisesti puna-armeijan miehityksen aikaan. Tätä tulkintaa tukee hänen dokumentoitu oleskelunsa Kuusamossa 15. syyskuuta 1944 sekä se, ettei vastaavasta automatkasta neuvostoliittolaisen sotilasjohdon luo ole löytynyt vahvistavaa asiakirjanäyttöä.

Tauriaisen kertomusta ei siten voida pitää luotettavana silminnäkijätodistuksena siitä, että Kuusamon kirkko olisi ollut pystyssä puna-armeijan miehityksen aikana.

Tauriaisen kertomuksen todistusvoima Kuusamon kirkon tuhoutumisajankohdan määrittämisessä on vähäinen. Hänen dokumentoitu oleskelunsa Kuusamossa 15. syyskuuta 1944 tarjoaa perustellun vaihtoehtoisen selityksen myöhemmälle muistitiedolle. Kertomusta ei voida käyttää luotettavana näyttönä kirkon säilymisestä puna-armeijan miehityksen aikana eikä sen perusteella voida tehdä johtopäätöksiä kirkon polttamisesta vastuussa olleista joukoista.

10. Seppo Ervasti

Kuusamossa historianopettajana ja pappina toiminut Seppo Ervasti on käsitellyt Kuusamon historiaa useissa julkaisuissaan. Hänen välittämänsä tiedot saksalaisten sotilaiden toiminnasta syksyllä 1944 ovat tutkimuskysymyksen kannalta merkittäviä erityisesti Kuusamon kirkonkylän tuhoamista koskevien määräysten sekä kirkonkellojen pelastamisen osalta. Ervastin kertomuksen mukaan Kuusamossa vieraili sodan jälkeen saksalainen veteraaniseurue, johon kuului muun muassa entinen SS-Gebirgsjäger-Regiment 12 ”Michael Gaißmair” -rykmentin komentaja Franz Schreiber.

Vierailun yhteydessä Schreiber seurueineen tapasi Kuusamon pappilassa tuolloin pappina toimineen Ervastin. Seurueeseen kuulunut henkilö, jota Ervasti nimittää Schreiberin adjutantiksi, kertoi keskustelussa Kuusamon kirkonkylän tuhoamista koskeneesta määräyksestä. Ervastin välittämän tiedon mukaan Schreiber oli saanut esimieheltään, Generalleutnant Friedrich Hochbaumilta, ilmoituksen, jonka mukaan Kuusamon kirkonkylä oli määrä tuhota ja kirkko sen mukana.

Schreiberin kerrotaan kuitenkin pyrkineen pelastamaan ainakin kirkonkellot. Tämän vuoksi hän olisi määrännyt SS-pioneerit irrottamaan kellot ja hautaamaan ne saksalaisten sankarihautausmaan ja vanhan hautausmaan väliselle alueelle. Ervastin kertomuksen mukaan saksalaisveteraanien vierailun yhteydessä saadut tiedot johtivat myöhemmin kadoksissa olleiden Kuusamon kirkonkellojen löytymiseen. Ervasti käsitteli Kuusamon kirkon tuhoutumista myös Koillissanomissa 6. marraskuuta 2018 julkaistussa kirjoituksessaan. Hän arvioi erityisesti kirkonkylän rakennuksista säilyneen irtaimiston merkitystä tuhoamistoimien tekijöiden tunnistamisessa.

Ervasti totesi: ”Mikäli Kuusamon talojen jälkeen jääneet huonekalut jotakin todistaisivat polttajista, niin useimpien kirkonkylän talojen polttaminen menisi venäläisten piikkiin. Mm. aluelääkärin ja pappilan huonekaluja on löytynyt venäläisten korsuista. Syystä tai toisesta saksalaiset ovat halunneet suojella eräitä huonekaluja.” Lausuma on tutkimuksen kannalta huomionarvoinen, sillä se tuo esille kysymyksen siitä, missä määrin rakennuksista siirretyn irtaimiston perusteella voidaan tehdä johtopäätöksiä itse rakennusten tuhoajista.

Lähdekriittinen arviointi

Seppo Ervastin välittämä kertomus perustuu hänen henkilökohtaiseen tapaamiseensa Kuusamossa vierailleiden saksalaisveteraanien kanssa. Tämä erottaa kertomuksen sellaisista myöhemmistä muistitietolähteistä, joissa alkuperäisen tiedon välittymiseen on osallistunut useita toisistaan riippumattomia kertojia. Ervasti oli itse läsnä keskustelussa, jossa Schreiberin seurueeseen kuulunut henkilö kertoi Kuusamon kirkonkylän tuhoamismääräyksestä ja kirkonkellojen pelastamisesta. Ervastin kertomus on siten ensikäden lähde hänen ja saksalaisveteraanien välisen keskustelun sisällöstä. Sen sijaan vuoden 1944 sotilaallisia tapahtumia koskevien tietojen osalta kyseessä on välillinen lähde, jonka luotettavuus riippuu myös alkuperäisen tiedonantajan asemasta ja tiedonsaantimahdollisuuksista.

Mikäli tiedonantaja oli kuulunut Schreiberin välittömään esikuntaan ja ollut tietoinen kirkonkylän tuhoamista koskevista määräyksistä, hänen kertomuksellaan voidaan katsoa olevan huomattavaa historiallista merkitystä. Käytettävissä olevasta aineistosta ei kuitenkaan ilmene adjutantiksi mainitun henkilön nimeä, tarkkaa sotilaallista asemaa eikä sitä, perustuiko hänen ilmoituksensa omiin havaintoihin vai muualta saatuihin tietoihin.

Ervastin välittämän tiedon mukaan kenraaliluutnantti Friedrich Hochbaum oli ilmoittanut Schreiberille, että Kuusamon kirkonkylä tuli tuhota ja kirkko sen mukana. Mikäli kertomus vastaa tapahtumien todellista kulkua, se viittaa siihen, että kirkon tuhoaminen sisältyi saksalaisjoukoille annettuihin sotilaallisiin määräyksiin. Tämä olisi tutkimuskysymyksen kannalta merkittävä tieto, sillä se osoittaisi kirkon tuhoamisen kuuluneen suunniteltuihin toimenpiteisiin eikä välttämättä olleen yksittäisen sotilaan tai joukko-osaston oma-aloitteinen teko.

Vaikka kirkonkylän ja kirkon tuhoamisesta olisi annettu määräys, se ei yksin osoita, milloin, millä tavalla kirkko lopulta tuhottiin. Joukko-osastoksi kuitenkin määräytyisi 6.SS-Geb.Div. Nord, sillä se oli kyseisenä aikana ainut saksalainen yhtymä alueella. Kertomuksen todistusvoimaa vahvistaisi olennaisesti, mikäli vastaava määräys olisi löydettävissä saksalaisista sotapäiväkirjoista, esikunta-asiakirjoista tai muusta aikalaistason sotilaallisesta lähdeaineistosta.

Ervastin kertomuksen erityisen merkittävä piirre on kirkonkellojen pelastamista koskeva yksityiskohtainen tapahtumakuvaus. Schreiberin kerrotaan määränneen SS-pioneerit irrottamaan kirkonkellot ja hautaamaan ne saksalaisten sankarihautausmaan ja vanhan hautausmaan väliselle alueelle. Saksalaisveteraanien myöhemmin antamien tietojen avulla pitkään kadoksissa olleet kirkonkellot löydettiin. Kirkonkellojen löytyminen muodostaa kertomukselle olennaisen ulkoisen vahvistuksen, koska löytöpaikka ja löytämiseen johtaneet tiedot vastasivat Ervastin kuvausta.

Tällöin voidaan perustellusti päätellä, että Schreiberin seurueella oli sellaista yksityiskohtaista tietoa kirkonkellojen kohtalosta, joka liittyi suoraan saksalaisjoukkojen toimintaan Kuusamossa syksyllä 1944. On kuitenkin huomattava, ettei yhden kertomuksen yksityiskohdan todennettavuus automaattisesti osoita kaikkien samassa yhteydessä esitettyjen tietojen paikkansapitävyyttä.

Schreiberin kerrotaan halunneen pelastaa kirkonkellot, vaikka kirkonkylän ja kirkon tuhoamisesta oli annettu määräys. Tämä viittaa mahdollisuuteen, että Schreiber pyrki toteuttamaan sotilaallisia määräyksiä tavalla, joka mahdollisti ainakin osan kirkollisesti ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaasta irtaimistosta säilymisen. Kirkonkellojen irrottaminen ennen rakennuksen mahdollista tuhoamista olisi ollut johdonmukainen toimenpide tilanteessa, jossa kirkon myöhempi hävittäminen oli jo tiedossa. Toisaalta kirkonkellojen suojaamiselle on voinut olla muitakin syitä, eikä pelastamistoimenpiteestä voida yksin päätellä Schreiberin henkilökohtaisia vaikuttimia.

Keskeistä tutkimuskysymyksen kannalta on, että kirkonkellojen tarkoituksellinen irrottaminen ja piilottaminen sopisi yhteen sellaisen tapahtumakulun kanssa, jossa saksalaisjoukot olivat tietoisia kirkon suunnitellusta tuhoamisesta. Tämä muodostaa kertomukselle merkittävän asiayhteyden, vaikka varsinaisen tuhoamismääräyksen toteuttaminen jää erikseen osoitettavaksi.

Ervasti käsitteli Koillissanomissa 6. marraskuuta 2018 myös rakennuksista säilyneen irtaimiston merkitystä kirkonkylän tuhoajien tunnistamisessa. Hänen mukaansa esimerkiksi aluelääkärin asunnosta ja pappilasta peräisin olevia huonekaluja oli löydetty neuvostosotilaiden käyttämistä korsuista. Ervasti huomautti, ettei irtaimiston löytymisestä tietyn sotilasjoukon hallusta voida suoraan päätellä, että kyseinen joukko olisi tuhonnut rakennuksen, josta esineet olivat peräisin.

Tämä havainto on lähdekriittisesti perusteltu. Rakennuksen irtaimiston siirtäminen, haltuunotto tai käyttäminen ei sellaisenaan osoita, kuka rakennuksen myöhemmin sytytti tuleen. Sama periaate koskee myös Kuusamon kirkon penkkejä ja muuta kirkollista irtaimistoa. Vaikka kirkonpenkkejä olisi löytynyt neuvostosotilaiden käyttämistä rakennuksista, tämä ei yksin osoittaisi puna-armeijan vastuuta kirkon polttamisesta. Vastaavasti saksalaisten suorittama kirkonkellojen pelastaminen ei itsessään todista, etteivät saksalaisjoukot olisi voineet osallistua kirkon tuhoamiseen.

Ervastin välittämä kertomus on tutkimuksen kokonaisuuden kannalta merkittävä myös siksi, että se on sisällöllisesti samansuuntainen Hauptmann Heinz Tischoffin esittämän lausuman kanssa. Tischoff kertoi kelloseppä Reino Tammelle, että Kuusamon kirkon olivat polttaneet Kiestingin suunnalta vetäytyneet saksalaiset SS-joukot.²¹⁰

Kertomukset tukevat siten samaa yleistä tapahtumatulkintaa, jonka mukaan Kuusamon kirkon tuhoutuminen liittyi saksalaisjoukkojen vetäytymiseen ja niiden toteuttamiin tuhoamistoimenpiteisiin. Tischoffin lausuma koskee suoraan kirkon polttamisesta vastuussa ollutta joukkoa, kun taas Ervastin välittämä kertomus koskee ensisijaisesti koko kirkonkylän tuhoamismääräystä ja kirkonkellojen pelastamista.

Johtopäätös

Seppo Ervastin välittämä kertomus on merkittävä historiallinen lähdetieto Kuusamon kirkonkylän ja kirkon tuhoutumiseen liittyvien tapahtumien selvittämisessä. Kertomuksen mukaan SS-rykmentin komentaja Franz Schreiber oli saanut esimieheltään, Generalleutnant Friedrich Hochbaumilta, ilmoituksen Kuusamon kirkonkylän tuhoamisesta siten, että myös kirkko oli määrä hävittää.

Schreiberin kerrotaan kuitenkin pyrkineen pelastamaan kirkonkellot määräämällä SS-pioneerit irrottamaan ja hautaamaan ne ennen kirkon mahdollista tuhoutumista. Saksalaisveteraanien myöhemmin antamien tietojen perusteella tapahtunut kirkonkellojen löytyminen tukee kertomuksen uskottavuutta erityisesti kellojen piilottamista koskevilta osin. Kirkonkellojen kohtalo muodostaa siten konkreettisen historiallisen yhteyden saksalaisjoukkojen toiminnan ja kirkon tuhoutumista edeltäneiden tapahtumien välille.

Ervastin välittämä tieto kirkonkylän ja kirkon tuhoamismääräyksestä tukee hypoteesia, jonka mukaan Kuusamon kirkon tuhoutuminen liittyi saksalaisjoukkojen vetäytymisen yhteydessä toteutettuihin tuhoamistoimenpiteisiin. Tätä tulkintaa vahvistaa kertomuksen sisällöllinen yhdenmukaisuus Hauptmann Heinz Tischoffin lausuman kanssa. Tischoff oli puolestaan nimennyt kirkon polttajiksi Kiestingin suunnalta vetäytyneet saksalaiset SS-joukot.

Ervastin kertomus ei kuitenkaan yksin osoita, että Schreiberin saama tuhoamismääräys olisi toteutettu juuri kirkon osalta, eikä se yksilöi kirkon sytyttämiseen osallistuneita sotilaita tai tarkkaa tapahtuma-ajankohtaa. Ervastin kertomusta voidaan tästä huolimatta pitää tutkimuksen kannalta huomionarvoisena, sillä siinä yhdistyvät saksalaisen sotilasjohdon väitetty tuhoamismääräys, kirkonkellojen tarkoituksellinen pelastaminen sekä myöhemmin toteutunut kellojen löytyminen.

Ervastin kertomuksella on merkittävää todistusvoimaa saksalaisjoukkojen kirkonkelloihin kohdistuneen toiminnan selvittämisessä. Kirkonkylän tuhoamismääräystä koskeva tieto tukee saksalaisten vastuuseen viittaavaa tapahtumatulkintaa, mutta jää ilman alkuperäistä määräysasiakirjaa tai muuta riippumatonta vahvistusta välilliseksi todistusaineistoksi. Kertomus vahvistaa siten saksalaisjoukkojen osallisuutta kirkon tuhoutumista edeltäneisiin tapahtumiin koskevaa hypoteesia, mutta ei yksin riitä osoittamaan kirkon lopullista polttajaa.

11. Kalle Luukkonen

Tapio Karjalainen haastatteli 1990-luvun alussa Meskusvaarassa asunutta Kalle Luukkosta, joka kertoi palanneensa Kuusamoon välirauhan solmimisen jälkeen. Paluun tarkka ajankohta ei kuitenkaan käy ilmi haastattelusta. Luukkosen mukaan hän oli Kuusamoon saavuttuaan havainnut alueella nuoria miehiä, jotka eivät olleet osallistuneet väestön evakuointiin vaan olivat oleskelleet Meskusvaaran ja kirkonkylän alueilla.

Luukkosen kertoman mukaan nämä henkilöt olivat hankkineet alkoholia venäläisiltä sotilailta näiden saavuttua Kuusamoon. Hän kuvaili nuorten miesten käyttäytymistä sopimattomaksi ja alkoholin käytön sävyttämäksi. Lisäksi Luukkonen esitti epäilyn, että kyseiset henkilöt olisivat mahdollisesti kajonneet muiden omaisuuteen. Haastattelusta ei kuitenkaan ilmene, perustuiko tämä epäily Luukkosen omiin havaintoihin vai hänen myöhemmin saamiinsa tietoihin.

Lähdekriittinen arviointi

Luukkosen kertomukseen liittyy useita epävarmuustekijöitä, jotka vaikeuttavat sen historiallista arviointia. Ensinnäkään haastattelussa mainittujen nuorten miesten henkilöllisyydestä, lukumäärästä tai iästä ei ole tarkempia tietoja. Tämä on huomionarvoista, sillä syksyllä 1944 asevelvollisuusikäiset ja palveluskelpoiset suomalaiset miehet olivat pääsääntöisesti edelleen puolustusvoimien palveluksessa. Armeijan kotiuttaminen toteutettiin vaiheittain vanhemmista ikäluokista alkaen. Näin ollen on mahdollista, että Luukkosen kuvaamat henkilöt olisivat olleet joko alaikäisiä tai asepalvelukseen kelpaamattomia. Tätä tulkintaa ei kuitenkaan voida vahvistaa käytettävissä olevien tietojen perusteella.

Toinen keskeinen epävarmuustekijä liittyy tapahtumien ajoitukseen. Koska Luukkosen Kuusamoon paluun tarkka päivämäärä ei ole tiedossa, kertomuksen tapahtumia on vaikea sijoittaa suhteessa kirkonkylän tuhoutumiseen ja alueella tapahtuneisiin sotilaallisiin muutoksiin. Tämän vuoksi ei myöskään voida luotettavasti arvioida, olisiko mainituilla henkilöillä ollut ajallisesti tai käytännöllisesti mahdollisuutta osallistua Kuusamon kirkon polttamiseen. Pelkkä kertomus heidän väitetystä oleskelustaan alueella ei sellaisenaan osoita yhteyttä kirkon tuhoutumiseen.

Myös kertomuksessa mainittujen sotilaiden kansallisuus jää epäselväksi. Haastattelija itsekin pohti, olivatko alkoholia luovuttaneet sotilaat todellisuudessa neuvostoliittolaisia vai saksalaisia. Asiaa ei kuitenkaan tarkennettu haastattelutilanteessa riittävästi. Epävarmuus on merkittävä, sillä kuusamolaisten tiedetään harjoittaneen saksalaisten sotilaiden kanssa epävirallista vaihtokauppaa, jossa erilaisia elintarvikkeita ja muita hyödykkeitä vaihdettiin muun muassa alkoholiin, vaikka tällainen kaupankäynti ei ollut sallittua. Näin ollen alkoholin hankkimista koskeva maininta ei yksinään mahdollista tapahtumien ajoittamista puna-armeijan Kuusamoon saapumisen jälkeiseen aikaan.

Johtopäätökset

Luukkosen haastattelun todistusarvoa heikentävät olennaisesti kertomuksen yksilöimättömyys, tapahtumien epäselvä ajoitus sekä ristiriidat muiden käytettävissä olevien historiallisten tietojen kanssa. Haastattelussa mainittuja henkilöitä ei nimetä, eikä heidän oleskelustaan Meskusvaarassa tai Kuusamon kirkonkylässä esitetä riippumatonta vahvistavaa näyttöä.

Kertomuksen uskottavuutta on arvioitava myös syksyllä 1944 vallinneiden sotilaallisten olosuhteiden perusteella. Kuusamon kirkonkylä sijaitsi evakuoinnin jälkeen sotilaallisesti valvotulla alueella (sotatoimialueella), jolla siviilien oleskelu ilman asianmukaista lupaa oli kiellettyä. Oleskelu sotatoimialueella oli ehdottomasti kiellettyä ilman komendantin erillistä lupaa, johon tuli hakea leima joka päivä komendantin toimistolta. Saksalaisen sotilaspoliisin tehtäviin kuului alueella liikkumisen ja oleskelun valvonta. Tämän perusteella voidaan olettaa, että luvattomasti kirkonkylässä oleskelleet suomalaiset siviilit olisivat varmuudella joutuneet saksalaisten sotilaspoliisien huomion kohteeksi.

Lisäksi voidaan pitää todennäköisenä, että kirkonkylässä oleskelleista suomalaisista siviileistä olisi välittynyt tietoja alueella toimineelle suomalaisvaltuuskunnalle. Tällaisten havaintojen tai raporttien puuttuminen käytettävissä olevasta lähdeaineistosta heikentää Luukkosen kertomuksen uskottavuutta, vaikka se ei yksinään osoita kertomusta virheelliseksi.

Tilannetta on tarkasteltava myös puna-armeijan saapumisen näkökulmasta. Neuvostoliittolaiset joukot saapuivat Kuusamon kirkonkylään 27. syyskuuta 1944, minkä jälkeen suomalaisen siviiliväestön oleskelua alueella rajoitettiin. Mikäli Luukkosen kuvaamat henkilöt olisivat edelleen oleskelleet kirkonkylässä puna-armeijan saavuttua, heidän läsnäolonsa olisi ollut selkeästi ristiriidassa neuvostojoukkojen asettamien rajoitusten kanssa.

Luukkosen kertomusta voidaan lisäksi verrata puna-armeijan arkistoasiakirjoissa esitettyihin tietoihin. Niiden mukaan saksalaiset joukot olivat polttaneet Kuusamon kirkonkylän maan tasalle ja siviiliväestö oli poistunut alueelta ennen neuvostojoukkojen saapumista. Arkistotiedot kuvaavat tilannetta kattavasti, ne ovat ristiriidassa sellaisen tulkinnan kanssa, jonka mukaan kirkonkylässä olisi oleskellut evakuoinnin jälkeen suomalaisia nuoria miehiä vielä puna-armeijan saavuttua. Lisäksi on huomioita, että olosuhteet tässä vaiheessa Kuusamon kirkonkylässä olivat suurten tulipalojon vuoksi erittäin vaikeat.

Kokonaisuutena arvioiden Luukkosen kertomusta ei voida pitää riittävänä historiallisena näyttönä siitä, että Kuusamon kirkonkylässä olisi evakuoinnin jälkeen oleskellut hänen kuvaamiaan nuoria miehiä tai että näillä henkilöillä olisi ollut osuutta Kuusamon kirkon tuhoutumiseen. Kertomuksen epäselvä ajoitus, henkilöiden tunnistamattomuus ja riippumattoman vahvistuksen puuttuminen rajoittavat olennaisesti sen käyttökelpoisuutta tapahtumien rekonstruoinnissa.

12. Franz Schreiber

SS-Obersturmbannführer Franz Schreiber toimi syksyllä 1944 saksalaisen SS-vuoristojääkärirykmentti 12 (SS-Gebirgsjäger-Regiment 12 ”Michael Gaißmair”) komentajana. Rykmentti vetäytyi syyskuussa 1944 Kuusamon kautta Posion suuntaan ja jatkoi sieltä edelleen kohti Rovaniemeä. Schreiberin käskystä Kuusamon kirkon kellot irrotettiin ja kätkettiin maahan niiden säilyttämiseksi, kuten edellä on todettu.

Schreiber vieraili Kuusamossa vuonna 1959, jolloin kirkon kellojen sijaintia selvitettiin ja ne onnistuttiin löytämään. Samassa yhteydessä saatiin kahdelta saksalaiselta sotaveteraanilta tietoja, joiden mukaan Kuusamon kirkon olivat polttaneet saksalaiset joukot. Hautausmaa sen sijaan säilyi, vaikka siellä aiheutettiin eriasteista vahinkoa.

Schreiber esitti kuitenkin tapahtumista olennaisesti poikkeavan tulkinnan Aus der Heimat -lehdessä 3. kesäkuuta 1960 julkaistussa kirjoituksessa. Hän katsoi puna-armeijan olleen vastuussa Kuusamon kirkon, kellotapulin ja hautausmaan tuhoamisesta. Kirjoituksessa tapahtumia kuvattiin seuraavasti: ”SS-G.J.R. 12 viimeiset osat lähtivät Kuusamosta ilman vihollisen painostusta Posion suuntaan. Joukot eivät tienneet vihollisen saavuttaneen Kuusamoa ja viipyneen siellä muutamia viikkoja, tuhoten hautausmaan lisäksi myös kirkon ja sen vieressä olevan kellotapulin.”

Vuonna 1969 Schreiber julkaisi teoksen Kampf unter dem Nordlicht, jossa hän käsitteli saksalaisen 6. SS-Gebirgs-Division Nord sotatoimia vuosina 1941–1945. Huomionarvoista on, ettei teoksessa käsitellä Kuusamon kirkonkylän tuhoamista ollenkaan eikä myöskään kirkon polttamista. Tämä poikkeaa hänen vuonna 1960 esittämästään kuvauksesta, jossa kirkon tuhoutuminen nimenomaisesti liitettiin neuvostojoukkojen toimintaan.

Samankaltainen tulkinta esiintyy myös Roland Kaltenneggerin Franz Schreiberiä käsittelevässä teoksessa. Kaltennegger kirjoittaa: ”Kun Waffen-SS vuoristojääkärit joutuivat evakuoimaan Suomen rajakaupungin [Kuusamon], neuvostoliittolaiset seurasivat ja miehittivät sitä muutaman viikon ajan. Kun he vetäytyivät, he jättivät jälkeensä tuhoutuneen kirkon ja sen kellotornin.”¹¹⁹

Sekä Schreiberin että Kaltenneggerin esittämissä kuvauksissa Kuusamon kirkon tuhoutuminen yhdistetään siten neuvostojoukkojen miehitysvaiheeseen eikä saksalaisten joukkojen vetäytymiseen.

Lähdekriittinen arviointi

Schreiberin esittämät tiedot Kuusamon kirkonkylän tuhoutumisesta ovat historiallisesta näkökulmasta ongelmallisia. Hänen vuonna 1960 julkaisemansa väite neuvostojoukkojen vastuusta on ristiriidassa niiden muiden lähdetietojen kanssa, joiden perusteella saksalaiset joukot osallistuivat kirkonkylän tuhoamiseen. Erityisen huomionarvoista on, että Schreiberin kuvauksessa myös hautausmaa esitetään tuhotuksi, vaikka se ei tosiasiassa tuhoutunut kokonaisuudessaan. Saksalaiset SS-pioneerit olivat kuitenkin poistaneet hautamerkkejä ja polttaneet niitä. Näin ollen hautausmaalle aiheutuneita vahinkoja ei voida yksiselitteisesti lukea neuvostojoukkojen aiheuttamiksi.

Schreiberin kertomuksen ristiriitaisuuksia voidaan tarkastella kahdesta vaihtoehtoisesta näkökulmasta. Ensimmäisen tulkinnan mukaan hän ei ollut tietoinen Kuusamon kirkonkylän tuhoamisen todellisesta tapahtumakulusta ja perusti myöhemmät käsityksensä puutteellisiin tai virheellisiin tietoihin. Toisen tulkinnan mukaan hän saattoi tietoisesti pyrkiä siirtämään vastuuta saksalaisilta joukoilta neuvostojoukoille. Jälkimmäistä mahdollisuutta arvioitaessa on otettava huomioon Schreiberin asema kirkonkylän kautta vetäytyneen SS-rykmentin komentajana. Oman rykmentin mahdollisen osallistumisen myöntäminen kirkonkylän tuhoamiseen olisi ollut erityisen ongelmallista, mikäli tuhoaminen oli tapahtunut vastoin saksalaisjoukoille annettuja virallisia määräyksiä.

Käytettävissä oleva lähdeaineisto ei kuitenkaan mahdollista varmaa päätelmää siitä, oliko Schreiberin esittämä virheellinen tulkinta seurausta tietämättömyydestä vai tietoisesta pyrkimyksestä vaikuttaa tapahtumien myöhempään tulkintaan. Hänen henkilökohtaisen tietämyksensä arvioinnissa onkin kiinnitettävä huomiota erityisesti rykmentin esikunnan liikkeisiin syyskuussa 1944.

Käytettävissä olevien tietojen perusteella Schreiber oli esikuntansa mukana matkalla kohti Rovaniemeä jo 19. syyskuuta 1944. Tätä tulkintaa tukee osaltaan tieto siitä, että rykmentin adjutantti, SS-Hauptsturmführer Kaprolat, oli rykmentin esikunnan viestiryhmän kanssa Posion tiellä kyseisenä päivänä. Lisäksi Schreiber itse totesi Der Freiwillige -lehdessä julkaistussa kirjoituksessaan, ettei hän ollut henkilökohtaisesti paikalla silloin, kun Kuusamon kirkon kellot irrotettiin ja kätkettiin maahan.

Nämä tiedot viittaavat siihen, ettei Schreiber välttämättä ollut Kuusamon kirkonkylässä sen tuhoamisen aikana. Mikäli hän oli poistunut alueelta ennen polttotoimien aloittamista, hänen myöhempi käsityksensä tapahtumista on voinut perustua muiden sotilaiden kertomuksiin tai oletukseen siitä, että saksalaiset joukot olivat noudattaneet saamaansa alkuperäistä määräystä jättää kirkonkylä polttamatta.

Schreiberin mahdollinen poissaolo ei kuitenkaan yksinään osoita, ettei hän olisi saanut tietoja kirkonkylän tuhoamisesta myöhemmin. Rykmentin komentajana hänellä oli asemansa perusteella mahdollisuus saada tietoja alaistensa joukkojen toiminnasta, vaikka hän ei olisi itse ollut tapahtumapaikalla. Toistaiseksi käytettävissä olevien tietojen perusteella ei kuitenkaan voida osoittaa, mitä Schreiber tosiasiallisesti tiesi kirkonkylän polttamisesta tai milloin mahdolliset tiedot saavuttivat hänet.

Myös muiden saksalaisten veteraanien myöhemmissä kuvauksissa esiintyy käsitys, jonka mukaan Kuusamon kirkonkylän tuhoaminen olisi ollut neuvostojoukkojen aiheuttamaa. Tällainen tulkinta ilmenee esimerkiksi Wolf T. Zoepfin esittämissä tiedoissa sekä Kaltenneggerin myöhemmässä historiankirjoituksessa. On erittäin todennäköistä, että nämä käsitykset perustuivat niiden saksalaisten sotilaiden muistitietoihin, jotka olivat poistuneet Kuusamosta ennen kirkonkylän polttamista.

Schreiberin, Kaltenneggerin ja Zoepfin antamia tietoa vastaan puhuu kuitenkin saksalaisen Luftwaffen ilmakuva-aineisto, jonka perusteella Kuusamon kirkonkylässä oli tulipaloja jo saksalaisten joukkojen ollessa edelleen alueella. Ilmakuvien todistusarvo on tässä suhteessa merkittävä, sillä ne tarjoavat tapahtuma-aikaan perustuvaa visuaalista aineistoa, joka ei ole riippuvainen vuosikymmeniä myöhemmin esitetyistä muistikuvista. Mikäli kuvien ajoitus ja tulkinta ovat oikeat, ne osoittavat, ettei kirkonkylän tuhoutumista voida selittää vasta neuvostojoukkojen saapumisen jälkeisillä tapahtumilla.

Ilmakuvat eivät kuitenkaan yksinään osoita, kuka sytytti juuri Kuusamon kirkon tuleen. Tästä syystä kirkonkylän yleistä tuhoamista ja kirkon polttamista koskevat kysymykset on lähdekriittisesti erotettava toisistaan, vaikka tapahtumien välillä on ilmeinen ajallinen ja paikallinen yhteys.

Schreiberin myöhemmässä tuotannossa tapahtunut muutos on myös huomionarvoinen. Vuoden 1960 kirjoituksessa hän esitti neuvostojoukot kirkon ja kellotapulin tuhoajina, mutta vuonna 1969 julkaistussa sotahistoriallisessa teoksessaan hän ei enää käsitellyt Kuusamon kirkonkylän polttamista. Tätä vaikenemista voidaan pitää tutkimuksellisesti merkityksellisenä, mutta siitä ei voida sellaisenaan päätellä tietoista tapahtumien peittelyä.

Erityistä epäjohdonmukaisuutta Schreiberin tapahtumakuvauksissa osoittaa lisäksi se, että hän on eräässä yhteydessä liittänyt Kuusamon polttamisen saksalaiseen konekivääripataljoona 13 (Maschinengewehr-Bataillon 13, M.G.-Btl.13). Tämä selitys on ristiriidassa pataljoonan sijoittumista koskevien tietojen kanssa, joiden mukaan kyseinen yksikkö oli tapahtumien aikaan Ivalossa. Koska pataljoonan sijaintitiedot voidaan vahvistaa sotapäiväkirjoista, Schreiberin esittämä syytös näyttäytyy historiallisesti kestämättömänä.

Kokonaisuutena Schreiberin eri yhteyksissä esittämät tiedot muodostavat keskenään epäyhtenäisen kuvan Kuusamon tuhoamisesta. Hänen lausuntojensa välillä esiintyvät erot sekä ristiriidat muun lähdeaineiston kanssa heikentävät niiden luotettavuutta tapahtumien tosiasiallisen kulun selvittämisessä.

Johtopäätös

Franz Schreiberin esittämiä tietoja Kuusamon kirkonkylän ja kirkon tuhoamisesta on arvioitava kriittisesti suhteessa muuhun käytettävissä olevaan lähdeaineistoon. Erityisesti hänen vuonna 1960 esittämänsä väite, jonka mukaan neuvostojoukot olisivat tuhonneet kirkon, kellotapulin ja hautausmaan, on ristiriidassa sekä hautausmaan säilymistä koskevien tietojen että saksalaisten joukkojen toiminnasta saadun muun todistusaineiston kanssa.

Saksan Luftwaffen ilmakuva-aineisto osoittaa kirkonkylässä esiintyneen tulipaloja jo saksalaisten joukkojen läsnäolon aikana. Tämä heikentää olennaisesti Schreiberin esittämää tulkintaa, jonka mukaan Kuusamon tuhoaminen olisi tapahtunut vasta neuvostojoukkojen miehitysvaiheessa. Lisäksi saksalaisten veteraanien vuonna 1959 antamat tiedot kirkon polttamisesta tukevat käsitystä saksalaisten osallisuudesta myös kirkon tuhoamiseen.

Schreiberin henkilökohtaisesta vastuusta tai tietämyksestä ei kuitenkaan voida tehdä yksiselitteisiä johtopäätöksiä. On mahdollista, ettei hän ollut paikalla kirkonkylän polttamisen aikana eikä siten tuntenut tapahtumien yksityiskohtia. Toisaalta hänen asemansa rykmentin komentajana ja myöhempien lausuntojensa ristiriitaisuus jättävät avoimeksi kysymyksen siitä, missä määrin hän oli tietoinen alaistensa joukkojen toiminnasta. Myöskään mahdollista tietoista pyrkimystä siirtää vastuuta neuvostojoukoille ei voida osoittaa ilman täydentävää lähdeaineistoa.

Historiallisen kokonaisarvion perusteella Schreiberin kertomusta ei voida pitää luotettavana selityksenä Kuusamon kirkonkylän tuhoutumiselle. Hänen esittämänsä tulkinta neuvostojoukkojen vastuusta on ristiriidassa keskeisen aikalaisaineiston kanssa, eikä sitä voida sellaisenaan käyttää osoituksena kirkon polttajan henkilöllisyydestä.

Schreiberin toiminnassa on kuitenkin erotettava toisistaan hänen myöhemmät tapahtumakuvauksensa ja hänen konkreettiset toimenpiteensä Kuusamon kulttuuriperinnön säilyttämiseksi. Hänen antamansa käsky kirkon kellojen irrottamisesta ja kätkemisestä mahdollisti niiden säilymisen sotatoimien aiheuttamalta tuholta. Tätä voidaan pitää merkittävänä ja historiallisesti dokumentoitavana tekona riippumatta siitä, miten hänen myöhempiä lausuntojaan Kuusamon kirkonkylän polttamisesta arvioidaan.

Näin ollen Schreiberin historiallinen rooli Kuusamon tapahtumissa näyttäytyy kaksijakoisena: yhtäältä hän vaikutti kirkon arvokkaiden kellojen pelastamiseen, mutta toisaalta hänen myöhemmät lausuntonsa kirkonkylän tuhoutumisesta sisältävät olennaisia ristiriitaisuuksia, jotka rajoittavat merkittävästi niiden käyttöä luotettavana historiallisena todistusaineistona.

13. Dr. Manfred Menger

Saksalais-suomalaisen aikakauskirjan päätoimittaja Thomas Barow käsitteli maaliskuussa 2001 julkaistussa kirjoituksessaan Kuusamon kirkonkylän tuhoamista syksyllä 1944. Barow yhtyi historioitsija, professori Manfred Mengerin näkemykseen, jonka mukaan saksalaisten joukkojen vastuu Kuusamon tuhoamisesta oli kiistaton. Menger oli esittänyt asiasta seuraavan kannanoton: ”Se, että saksalaiset joukot tuhosivat Kuusamon täysin 6. SS-Gebirgs-Division Nordin vetäytyessä syyskuun 1944 viimeisellä viikolla, on kiistaton.”

Lähdekriittinen arviointi

Menger perusti johtopäätöksensä sotahistorialliseen lähdeaineistoon ja sitä koskeviin viittauksiin. Hänen tulkintaansa tukeutuen Barow arvosteli voimakkaasti Franz Schreiberin esitystä Kuusamon tapahtumista. Barow katsoi Schreiberin jättäneen tuhon todellisen laajuuden kertomatta ja pyrkineen vähättelemään saksalaisjoukkojen vastuuta tapahtuneesta. Hän luonnehti Schreiberin esitystä yritykseksi suhteellistaa tehtyihin vääryyksiin liittyvää syyllisyyttä.

Barow kohdisti arvostelunsa myös Otto Schaafiin, joka oli viitannut Schreiberin teoksessa esitettyyn näkemykseen, jonka mukaan saksalaiset eivät olisi polttaneet Kuusamoa. Barow piti tällaisen tulkinnan toistamista historiallisten tapahtumien vastaisena ja luonnehti sitä paitsi valitettavaksi myös häpeälliseksi.

Mengerin johtopäätöstä tukevat lisäksi neljän 6.SS-Gebirgs-Division Nordin 14. komppaniassa palvelleen sotilaan silminnäkijäkertomukset, jotka on dokumentoitu divisioonan veteraanien omassa tutkimuksessa (Nord Ruf Brief Nr.73). Näiden kertomusten mukaan Kuusamon kirkonkylän rakennukset olivat tulessa komppanian vetäytyessä paikkakunnalta. Sotilaat muistivat, että tien molemmilla puolilla sijainneet rakennukset olivat palaneet tai edelleen tulessa, mikä vaikeutti merkittävästi joukkojen poistumista alueelta. Voimakkaan kuumuuden vuoksi sotilaat olivat joutuneet etenemään juosten välttääkseen tulipalon aiheuttaman vaaran.

Silminnäkijäkertomukset muodostavat merkittävän lähdeaineiston arvioitaessa Kuusamon tuhoamisen ajankohtaa ja olosuhteita. Ne tukevat käsitystä siitä, että kirkonkylässä riehui laaja tulipalo saksalaisjoukkojen vetäytymisen yhteydessä. Samalla ne asettavat kyseenalaiseksi Schreiberin esittämän tulkinnan, jonka mukaan saksalaisjoukot eivät olisi olleet vastuussa Kuusamon polttamisesta.

Silminnäkijähavaintojen perusteella voidaan siten arvioida, että Schreiberin kuvaus Kuusamon tapahtumista on ainakin osittain ristiriidassa muun käytettävissä olevan lähdeaineiston kanssa. Tämä heikentää hänen esityksensä todistusarvoa erityisesti silloin, kun tarkastellaan Kuusamon tuhoamisen tapahtumakulkua ja saksalaisjoukkojen vastuuta siitä.

Johtopäätös

Historioitsija Manfred Mengerin ja päätoimittaja Thomas Barowin tulkinnat ovat yhteneväiset: heidän mukaansa 6.SS-Gebirgs-Division Nordin joukot olivat vastuussa Kuusamon kirkonkylän lähes täydellisestä tuhoamisesta syksyllä 1944. Mengerin sotahistoriallisiin lähteisiin perustuva argumentaatio sekä divisioonan 14. komppanian sotilaiden silminnäkijäkertomukset tukevat käsitystä laajamittaisesta tuhosta saksalaisjoukkojen vetäytymisen aikana.

Nämä lähteet asettavat Schreiberin tapahtumakuvauksen ja hänen esittämänsä saksalaisjoukkojen vastuuta vähentävän tulkinnan kriittisen tarkastelun kohteeksi. Mengerin ja Barowin kannanotot ovat siten merkittäviä Kuusamon tuhoamista koskevan historiografisen keskustelun kannalta, sillä ne haastavat Schreiberin esityksen luotettavuuden ja korostavat saksalaisjoukkojen vastuuta kirkonkylän hävittämisestä.

14. Wolf T. Zoepf

Saksalainen SS-veteraani Wolf T. Zoepf käsittelee teoksessaan Seven Days in January saksalaisjoukkojen vetäytymistä Kuusamon alueelta syyskuussa 1944. Hänen mukaansa III/SS-Gebirgsjäger-Regiment 12:n joukot kulkivat Kuusamon kirkonkylän läpi 26. syyskuuta 1944, jolloin kirkonkylä oli hänen kertomuksensa perusteella edelleen täysin vahingoittumaton. Zoepf kuvaa tilannetta seuraavasti: “leaving the town completely intact” (”jättäen kirkonkylän täysin vahingoittumattomaksi”).⁷⁴

Lähdekriittinen arviointi

Zoepfin esittämä kuvaus Kuusamon kirkonkylän säilymisestä vahingoittumattomana on ristiriidassa useiden muiden saksalaisten sotilaiden silminnäkijäkertomusten sekä tapahtuma-aikaan liittyvän muun lähdeaineiston kanssa. Hänen lausuntonsa ei kuitenkaan ole yksittäistapaus, sillä myös eräät muut saksalaisveteraanit ovat myöhemmissä muistelmissaan kiistäneet saksalaisjoukkojen osuuden Kuusamon kirkonkylän ja sen kirkon tuhoamiseen.

Saksalaisveteraanien kertomukset eivät kuitenkaan ole tältä osin yhdenmukaisia. Esimerkiksi Otto Messnerin, Thomas Müllerin, Heinz Tischoffin, Werner Adamin sekä Franz Schreiberin adjutanttina toimineen sotilaan lausunnot poikkeavat niistä kertomuksista, joissa saksalaisjoukkojen vastuu Kuusamon tuhoamisesta kiistetään.

Erityisen huomionarvoisia ovat saksalaisveteraanien keskuudessa toteutetun sisäisen selvityksen tulokset. Selvityksessä neljä 14./SS-Gebirgsjäger-Regiment 12 ”Michael Gaismair” -komppaniassa palvellutta veteraania ilmoitti Kuusamon kirkonkylän olleen tulessa heidän marssiessaan paikkakunnan läpi. Sen sijaan kolme saman rykmentin 13. komppaniassa palvellutta veteraania kiisti vastaavan tapahtumakuvauksen.

Nämä keskenään ristiriitaiset lausunnot osoittavat, että saksalaissotilaiden käsitykset Kuusamon tapahtumista vaihtelivat huomattavasti. Erojen selittämisessä on olennaista tarkastella todistajien joukko-osastojen sijaintia, liikesuuntia ja vetäytymisajankohtia. Erityisesti se, milloin kukin yksikkö poistui Kuusamon kirkonkylästä, vaikuttaa ratkaisevasti siihen, mitä sotilaat ovat voineet henkilökohtaisesti havaita.

Zoepfin kertomuksen luotettavuutta arvioitaessa on lisäksi otettava huomioon muu tapahtuma-aikainen lähdeaineisto. Keskeisiä vertailulähteitä ovat Saksan ilmavoimien (Luftwaffe) 21. syyskuuta 1944 ottama ilmakuva sekä kuusamolaisen valtuuskunnan 22. syyskuuta 1944 laatima raportti. Näiden lähteiden perusteella voidaan tarkastella kirkonkylän rakennuskannan tilaa jo ennen Zoepfin mainitsemaa 26. syyskuuta tapahtunutta joukkojen läpikulkua.

Ilmakuva ja valtuuskunnan raportti osoittavat kirkonkylässä tapahtuneen merkittäviä tuhoja jo ennen 26. syyskuuta, joten Zoepfin väite paikkakunnan täydellisestä vahingoittumattomuudesta ei vastaa tapahtumien dokumentoitua kulkua.

Johtopäätös

Saksalaisveteraanien lausuntojen vertaileva tarkastelu osoittaa, että Kuusamon kirkonkylän tuhoamista koskevien ristiriitaisten kertomusten arvioinnissa keskeinen merkitys on todistajien joukko-osastojen tunnistamisella sekä niiden vetäytymisajankohtien ja kulkureittien selvittämisellä.

Käytettävissä olevien veteraanikertomusten perusteella on havaittavissa yhteys sotilaiden havaintojen ja heidän joukko-osastojensa vetäytymisjärjestyksen välillä. Ne veteraanit, jotka ovat kiistäneet saksalaisjoukkojen osuuden Kuusamon polttamiseen, ovat kuuluneet yksiköihin, jotka olivat poistuneet alueelta ennen tuhojen viimeisiä vaiheita. Heidän käsityksensä kirkonkylän säilymisestä saattoi siten perustua tilanteeseen, jonka he olivat henkilökohtaisesti havainneet oman vetäytymisensä aikana.

Sen sijaan ne veteraanit, jotka ovat kertoneet Kuusamon kirkonkylän olleen tulessa heidän poistuessaan, kuuluivat myöhemmin vetäytyneisiin joukko-osastoihin. Näiden sotilaiden havainnot ovat erityisen merkityksellisiä pyrittäessä selvittämään kirkonkylän tuhoamisen ajankohtaa ja tapahtumien etenemistä.

Tämä havainto tarjoaa mahdollisen selityksen saksalaisveteraanien keskenään ristiriitaisille kertomuksille. Erojen ei välttämättä tarvitse johtua tietoisesta tapahtumien vääristelystä, vaan ne voivat selittyä sillä, että eri joukko-osastoissa palvelleet sotilaat havaitsivat Kuusamon tilanteen eri ajankohtina ja erilaisissa olosuhteissa.

Zoepfin esittämä väite Kuusamon kirkonkylän täydellisestä vahingoittumattomuudesta 26. syyskuuta 1944 edellyttää näin ollen erittäin kriittistä suhtautumista, erityisesti kun sitä verrataan aiempaan ilmakuva-aineistoon, paikallisiin raportteihin ja myöhemmin vetäytyneiden saksalaissotilaiden silminnäkijäkertomuksiin.

Kokonaisuutena tarkasteltuna joukko-osastojen vetäytymisjärjestyksen ja silminnäkijähavaintojen välinen yhteys muodostaa merkittävän lähtökohdan Kuusamon tuhoamista koskevien tapahtumien rekonstruoinnille. Se myös korostaa sitä, ettei yksittäisen veteraanin muistelmaa voida pitää riittävänä perusteena koko kirkonkylän tuhoamista koskeville johtopäätöksille ilman sen vertaamista riippumattomaan ja tapahtuma-aikaiseen lähdeaineistoon.

Muita todisteita

Luftwaffen ilmakuva

Saksan ilmavoimien (Luftwaffe) 21. syyskuuta 1944 kello 15.47 ottama tiedusteluilmakuva (21.9.1944, nro 6175) muodostaa merkittävän aikalaislähteen Kuusamon kirkonkylän tuhoamisen ajankohdan ja etenemisen selvittämisessä. Ilmakuvasta voidaan havaita, että osa kirkonkylän rakennuksista oli kuvaushetkellä tulessa. Tulipalot näyttävät keskittyneen erityisesti Kirkkotien varrella sijainneisiin rakennuksiin. Kuusamon kirkko oli kuitenkin kuvaushetkellä edelleen pystyssä, eikä sen voida kuvan perusteella todeta tuhoutuneen kyseiseen ajankohtaan mennessä.

Samalla tiedustelulennolla otettu toinen ilmakuva osoittaa tulipaloja esiintyneen myös Helilammen itä- ja pohjoispuolisilla alueilla. Yhdessä nämä ilmakuvat antavat käsityksen tulipalojen alueellisesta jakautumisesta ja osoittavat, että kirkonkylän tuhoutuminen oli jo käynnissä 21. syyskuuta 1944. Samalla ne viittaavat siihen, etteivät tuhot olleet vielä kuvaushetkellä ulottuneet kaikkialle kirkonkylän keskusta-alueelle.

Lähdekriittinen arviointi

Luftwaffen 21. syyskuuta 1944 ottama ilmakuva on keskeinen dokumentti arvioitaessa Kuusamon kirkonkylän tuhoamisen vaiheittaista etenemistä. Sen perusteella voidaan todeta, että kirkonkylässä esiintyi jo kyseisenä ajankohtana tulipaloja, mutta Kuusamon kirkko oli edelleen pystyssä. Tämä havainto on erityisen merkityksellinen kirkon tuhoutumisajankohdan selvittämisen kannalta.

Ilmakuva ei kuitenkaan osoita, etteivät saksalaisjoukot olisi voineet sytyttää kirkkoa tuleen myöhemmin, 22.–27. syyskuuta 1944 välisenä aikana. Saksalaisjoukkojen vetäytyminen Kuusamon kirkonkylästä jatkui 27. syyskuuta saakka, jolloin viimeiset saksalaiset yksiköt poistuivat alueelta. Näin ollen kirkon mahdollinen tuhoaminen saksalaisjoukkojen toimesta myöhemmässä vaiheessa on ajallisesti mahdollinen tapahtumakulku.

Ilmakuvan perusteella huomattava osa kirkonkylän keskusta-alueen rakennuksista näyttää olleen vielä pystyssä 21. syyskuuta, mutta tuhot jatkuivat tai laajenivat ilmakuvan ottamisen jälkeen. Ilmakuvan todistusarvo liittyy siten ennen kaikkea tulipalojen ajalliseen ja maantieteelliseen paikantamiseen. Se tarjoaa mahdollisuuden erottaa toisistaan ennen 21. syyskuuta tapahtuneet tuhot ja tämän ajankohdan jälkeen mahdollisesti syntyneet vauriot.

Johtopäätös

Luftwaffen 21. syyskuuta 1944 ottamassa ilmakuvassa Kirkkotien varrella palavista rakennuksista kohoava savu näyttää kulkeutuvan tuulen mukana Kuusamon kirkon ja sairaalan alueen suuntaan. Tämä havainto antaa viitteitä kuvaushetkellä vallinneesta tuulensuunnasta ja sen mahdollisesta vaikutuksesta tulipalojen leviämiseen kirkonkylän keskusta-alueella.

Mikäli tuulensuunta säilyi samankaltaisena myös 22.-23. syyskuuta, kuten käytettävissä olevassa aineistossa esitetään, on mahdollista, että kirkonkylän keskustassa riehuneet tulipalot levisivät tuulen vaikutuksesta myös kirkon läheisyyteen. Voimakas tuuli olisi voinut edistää palon etenemistä rakennuksesta toiseen sekä lisätä palavan aineksen ja kipinöiden kulkeutumista ympäröiville alueille.

Tämän perusteella voidaan esittää perusteltu hypoteesi, jonka mukaan Kuusamon kirkko on saattanut tuhoutua myös ympäröivistä rakennuksista levinneen tulipalon seurauksena. Kyseistä mahdollisuutta ei voida sulkea pois käytettävissä olevan lähdeaineiston perusteella. Toisaalta ilmakuva ei myöskään poissulje kirkon tarkoituksellista sytyttämistä myöhemmässä vaiheessa saksalaisjoukkojen vetäytymisen aikana.

Luftwaffen ilmakuva osoittaa ennen kaikkea, että Kuusamon kirkonkylän tuhoutuminen oli käynnissä viimeistään 21. syyskuuta 1944, mutta kirkko oli tuolloin edelleen pystyssä. Näin ollen kuva muodostaa tärkeän ajallisen kiintopisteen kirkon tuhoutumisen tarkemmalle ajoittamiselle.

SS-Jagdkommando

Kuusamon kirkonkylän sotahistoriaan liittyy edelleen avoimia kysymyksiä, joista yksi koskee Saksan 6. SS-vuoristodivisioona Nordin (6.SS-Gebirgs-Division Nord) tiedustelupartioiden eli Jagdkommandojen toimintaa syyskuun 1944 lopulla. Käytettävissä olevien lähteiden perusteella ei voida yksiselitteisesti selvittää, mitä Kuusamon kirkonkylään ja sen välittömään läheisyyteen jääneet saksalaiset partiot tekivät sen jälkeen, kun muut saksalaisjoukot olivat poistuneet alueelta 26. syyskuuta 1944 iltapäivään mennessä.

Alueelle jääneet kaksi tiedustelupartiota kuuluivat SS-vuoristojääkärirykmentti 12 III pataljoonaan (Jagdkommando/III/SS-G.J.R. 12 M.G.). Niiden tehtävänä oli seurata etäältä puna-armeijan 205. divisioonan etenemistä kohti Kuusamon kirkonkylää. Tehtävänannossa korostettiin taistelukosketuksen ja tarpeettomien tappioiden välttämistä. Käytettävissä olevien tietojen mukaan partiot poistuivat Kuusamon kirkonkylän läheisyydestä 27. syyskuuta 1944.

Saksalaisessa sotilasterminologiassa Jagdkommando tarkoitti tavallisesti noin joukkueen vahvuista, hyvin aseistettua ja itsenäiseen toimintaan kykenevää sotilasosastoa. Tällaisia osastoja käytettiin monenlaisissa tehtävissä, kuten partioinnissa, kenttävartioiden välisessä yhteydenpidossa, tiedustelussa, taistelutiedustelussa sekä joukkojen selustan suojaamisessa. Lisäksi Jagdkommandoja käytettiin partisaanien vastaisissa operaatioissa. Nimitys ei siten yksiselitteisesti määritellyt osaston kokoonpanoa tai tehtävää, vaan sen merkitys vaihteli operatiivisen tilanteen ja toimintaympäristön mukaan.

Lähdekriittinen arviointi

Kuusamon kirkon tuhoamiseen liittyvien tapahtumien arvioinnissa erityistä huomiota ansaitsee Seppo Ervastin 19. maaliskuuta 2018 Koillissanomissa julkaistu kertomus. Ervastin mukaan saksalainen kapteeni, jota hän luonnehti Schreiberin adjutantiksi, oli kertonut hänelle Kuusamon pappilassa, että kirkon polttamisesta vastasi saksalainen kommando-osasto.

Tieto on sotahistoriallisesti merkityksellinen, sillä käytettävissä olevien tietojen perusteella SS-divisioona Nordin Jagdkommando-partiot kuuluivat viimeisiin Kuusamon kirkonkylän alueella toimineisiin saksalaisjoukkoihin. Tämän ajallisen ja paikallisen yhteyden perusteella voidaan esittää kysymys siitä, oliko Ervastin mainitsema kommando-osasto mahdollisesti jokin kyseisistä tiedustelupartioista. Pelkkä joukkojen läsnäolo alueella ei kuitenkaan osoita niiden osallistuneen kirkon tuhoamiseen.

Tulkintaa vaikeuttaa lisäksi se, ettei Jagdkommando-nimitystä käytetty yksinomaan tiedustelupartioista. Samaa nimitystä käytettiin myös saksalaisesta pioneeriosastosta, jonka tehtäviin kuuluivat muun muassa miinoitukset ja rakennusten sekä muiden sotilaallisesti merkityksellisten kohteiden tuhoaminen. Myös Bruno Burghardtin johtamasta SS-pioneerijoukkueesta, jonka kerrotaan pelastaneen Kuusamon kirkonkellot, käytettiin Jagdkommando-nimitystä.

Johtopäätös

Ervastin välittämä tieto saksalaisen kommando-osaston osuudesta kirkon polttamiseen ei sellaisenaan mahdollista kyseisen osaston varmaa tunnistamista. On mahdollista, että kertomuksessa tarkoitettu osasto oli 6.SS-Gebirgs-Division Nordin tiedustelupartio, mutta yhtä lailla on otettava huomioon alueella toimineet pioneerijoukot ja niiden tehtävät. Kun otetaan huomioon muiden saksalaisten veteraanien lausunnot ja niiden ajallinen sijoittuminen tapahtumiin, on todennäköisempää, että juurikin SS-pioneerijoukkue (Jagdkommando) olisi mahdollisesti ottanut osaa kirkon polttamiseen, kuin myöhemmin alueen kulkeneet tiedustelutehtävässä olleet jalkaväkijoukkueet (Jagdkommandot).

Suomalaiset "huligaanit"

Eräässä Kuusamon kirkon tuhoamista käsittelevässä lehtiartikkelissa (Koillissanomat) on esitetty mahdollisuus, että kirkon sytyttämisestä olisivat vastanneet alueelle jääneet suomalaiset, joita kirjoituksessa luonnehditaan ”huligaaneiksi”. Väite liittyy saksalaisten esittämiin syytöksiin, joiden mukaan suomalaiset olisivat itse sytyttäneet rakennuksia tuleen eri puolilla Kuusamoa saksalaisjoukkojen vetäytymisen aikana.

Mahdollisina tekijöinä on tässä yhteydessä pidetty myös Kalle Luukkosen haastattelussa mainittuja nuoria suomalaismiehiä. Luukkosen kertomuksen tueksi ei kuitenkaan ole toistaiseksi löydetty riippumatonta asiakirja-aineistoa tai muita sitä vahvistavia todisteita. Myöskään kyseisessä lehtiartikkelissa ei esitetä sellaisia yksilöitävissä olevia lähteitä, joiden perusteella väitteen paikkansapitävyyttä voitaisiin arvioida. Artikkelin argumentaatio näyttää siten perustuvan ensisijaisesti tulkintaan, jonka mukaan saksalaisjoukot eivät olisi olleet vastuussa Kuusamon kirkon tuhoamisesta. Historiallisen tutkimuksen näkökulmasta tällainen tulkinta edellyttäisi kuitenkin tuekseen riippumatonta ja todennettavissa olevaa lähdeaineistoa.

Saksalaisten esittämien syytösten taustalla oli muun muassa sotilaspoliisien Kuusamon paikalliskomendantille, SS-Obersturmführer Heinz-Max Fenskelle, antama selostus. Sotilaspoliisien mukaan he eivät olleet havainneet saksalaisia sotilaita sytytettyjen rakennusten välittömässä läheisyydessä. Sen sijaan he ilmoittivat kohdanneensa erään palavan rakennuksen edustalla kaksi siviilipukuista suomalaista miestä. Havaintoa käytettiin ilmeisesti yhtenä perusteena epäilyille, joiden mukaan tulipalojen sytyttäjinä olisivat voineet toimia suomalaiset siviilihenkilöt.

Lähdekriittinen arviointi

Kuusamossa suoritettiin siviiliväestön evakuointi varsin perusteellisesti. Käytettävissä olevan lähdeaineiston perusteella yksi tunnetuista alueelle jääneistä siviilihenkilöistä oli Fredrik Meskus, joka onnistui välttämään evakuoinnin yhdessä vaimonsa, veljensä ja mahdollisesti erään naapurinsa kanssa. Heidän kerrotaan oleskelleen metsään rakennetussa avokodassa. Saksalaiset saivat kuitenkin tietää Meskuksen jäämisestä alueelle ja varoittivat häntä puna-armeijan lähestymisestä.

Meskuksen ja hänen seurueensa jääminen Kuusamoon osoittaa, ettei evakuointi ollut täysin aukoton. Näin ollen ei voida kategorisesti sulkea pois mahdollisuutta, että alueelle olisi jäänyt myös muita suomalaisia siviilihenkilöitä. Toistaiseksi ei kuitenkaan ole löytynyt sellaisia asiakirjoja, silminnäkijäkertomuksia tai sodanjälkeisiä lausuntoja, jotka vahvistaisivat muiden henkilöiden oleskelun Kuusamon kirkonkylässä kyseisenä ajankohtana.

Mikäli kirkonkylän alueella olisi liikkunut muita suomalaisia siviilihenkilöitä, heidän havaitsemisensa saksalaisten sotilaspoliisien tai myöhemmin alueelle saapuneiden neuvostojoukkojen toimesta olisi ollut erittäin todennäköistä. Erityisesti kirkonkylän keskustassa liikkumista rajoittivat saksalaisten sotilasviranomaisten valvonta sekä sotatoimialueella voimassa olleet kulkulupamääräykset. Käytettävissä olevista lähteistä ei kuitenkaan ole löytynyt mainintoja tällaisten henkilöiden kiinniottamisesta tai kuulusteluista.

Kuusamon paikalliskomendantti SS-Obersturmführer Heinz-Max Fenske syytti suomalaisia (suomalainen valtuuskunta) rakennusten sytyttämisestä ja määräsi myös Kuusamon kirkonkylässä toimineen suomalaisen valtuuskunnan pidätettäväksi. Siviilipukuisista henkilöistä koostuneen valtuuskunnan tehtävänä oli valvoa kuusamolaisten etuja saksalaisjoukkojen vetäytymisen aikana. Pidätys herätti valtuuskunnan jäsenissä hämmennystä, sillä heidän käsityksensä mukaan rakennusten tuhoamisesta vastasivat saksalaiset joukot eivätkä suomalaiset siviilihenkilöt.²¹⁰

Valtuuskunnan toiminta on tässä yhteydessä erityisen merkityksellistä. Sen jäsenet liikkuivat kirkonkylässä ja dokumentoivat tuhoutuneita rakennuksia sekä muita sotatoimien aiheuttamia vahinkoja. Saksalaisten sotilaspoliisien kertomus kahdesta palavan rakennuksen läheisyydessä havaitusta siviilipukuisesta suomalaisesta on siten mahdollista yhdistää valtuuskunnan toimintaan. Valtuuskunnan jäsenien läsnäolo tulipalopaikalla selittyy tuhojen kartoittamisella eikä osallistumisella rakennusten sytyttämiseen.

Tämä tulkinta tarjoaa vaihtoehtoisen selityksen saksalaisten sotilaspoliisien havainnolle. Pelkkä siviilipukuisten henkilöiden näkeminen palavan rakennuksen läheisyydessä ei kuitenkaan osoita heidän osallistuneen tulipalon sytyttämiseen. Havaintoon perustuva syytös edellyttäisi tuekseen lisätodisteita, kuten tietoja henkilöiden toiminnasta ennen tulipalon syttymistä tai välittömiä silminnäkijähavaintoja itse sytyttämistapahtumasta.

On myös huomionarvoista, ettei suomalaisen valtuuskunnan käytettävissä olevissa kuvauksissa tai raportoinnissa mainita kirkonkylässä liikkuneista suomalaisista tuhopolttajista. Koska valtuuskunnan tehtävänä oli seurata paikallisia tapahtumia ja valvoa väestön etuja, voidaan pitää mahdollisena, että sen jäsenet olisivat kiinnittäneet huomiota tällaisen ryhmän toimintaan. Mainintojen puuttuminen ei kuitenkaan muodosta yksiselitteistä todistetta ryhmän olemattomuudesta.

Lisäksi on otettava huomioon saksalaisten sotilasviranomaisten soveltama kulkulupakäytäntö. Sotatoimialueella liikkuminen edellytti saksalaisten myöntämää lupaa, ja Kuusamon paikalliskomendantin tiedetään myöntäneen kulkuluvat suomalaiselle valtuuskunnalle. Muiden siviilihenkilöiden liikkuminen kirkonkylässä ilman asianmukaista lupaa olisi siten ollut määräysten vastaista ja altistanut heidät sotilaspoliisien valvonnalle sekä mahdollisille pidätystoimenpiteille.

Kulkulupajärjestelmä muodostaan olennaisen olosuhdetekijän arvioitaessa väitettä siitä, että Kuusamon kirkonkylässä olisi toiminut suomalaisista siviilihenkilöistä koostunut tuhopolttajaryhmä ilman, että sen toiminnasta olisi säilynyt muita havaintoja tai asiakirjamerkintöjä.

Johtopäätös

Käytettävissä olevan lähdeaineiston perusteella väitettä suomalaisten ”huligaanien” osallisuudesta Kuusamon kirkon polttamiseen ei voida pitää historiallisesti todennettuna. Väite perustuu pääasiassa Kalle Luukkosen haastattelussa mainittujen nuorten miesten mahdolliseen osallisuuteen kirkon tuhoamisessa ja myöhempiin tulkintoinhin, joita ei voida vahvistaa käytettävissä olevien tietojen perusteella. Tämän tueksi ei ole toistaiseksi löytynyt riittävää riippumatonta todistusaineistoa. Edellä mainittujen tietojen valossa, väite suomalaisista ”huligaaneista” kirkon polttajina on vailla totuuspohjaa.

Vaihtoehtoinen hypoteesi

uusamon kirkon tuhoutumista koskevassa historiallisessa tarkastelussa on syytä arvioida myös vaihtoehtoista tapahtumakulkua, jonka mukaan kirkko ei olisi tuhoutunut saksalaisjoukkojen vetäytymisen yhteydessä, vaan vasta puna-armeijan miehitettyä Kuusamon kirkonkylän 27. syyskuuta 1944.

Mikäli oletetaan, että kirkko oli edelleen vahingoittumattomana pystyssä neuvostojoukkojen saapuessa kirkonkylään, sen tuhoutuminen olisi ajoitettava miehityksen alkuvaiheeseen. Kuusamossa 12. lokakuuta 1944 vieraillut suomalainen valtuuskunta totesi kirkon tuhoutuneen tulipalossa. Näiden kahden ajankohdan perusteella voidaan muodostaa hypoteettinen tapahtuma-aikaväli, jonka mukaan kirkko olisi poltettu 27. syyskuuta ja 12. lokakuuta 1944 välisenä aikana, mikäli sen oletetaan säilyneen saksalaisten vetäytymisestä vahingoittumattomana.

Sotahistoriallinen arviointi

Puna-armeijan mahdollinen osallisuus Kuusamon kirkon polttamiseen herättää kysymyksiä erityisesti rakennuksen sotilaallisen käyttöarvon näkökulmasta. Kirkko oli huomattavan kokonsa ja rakenteellisten ominaisuuksiensa vuoksi yksi kirkonkylän merkittävimmistä rakennuksista. Saksalaisjoukkojen vetäytymisen ja alueella tapahtuneiden hävitystoimien jälkeen käyttökelpoisten rakennusten määrä oli huomattavasti vähentynyt.

Tässä tilanteessa kirkko olisi voinut tarjota neuvostojoukoille tilapäisiä majoitus-, kokoontumis- tai huoltotiloja. Rakennuksen käyttö esimerkiksi esikuntatoimintaan olisi ainakin periaatteessa ollut todennäköistä. Syksyn edetessä ja sääolosuhteiden kylmetessä olemassa olevien rakennusten hyödyntämisellä olisi ollut myös käytännöllistä merkitystä joukkojen majoittamisen ja toimintakyvyn ylläpitämisen kannalta.

Näistä lähtökohdista tarkasteltuna kirkon tarkoituksellinen tuhoaminen välittömästi miehityksen alkuvaiheessa vaikuttaa sotilaallisen tarkoituksenmukaisuuden näkökulmasta vaikeasti perusteltavalta. Käyttökelpoisen ja mahdollisesti majoitukseen soveltuvan rakennuksen hävittäminen olisi vähentänyt miehitysjoukkojen käytettävissä ollutta rakennuskantaa tilanteessa, jossa sääolosuhteet lisäsivät suojattujen tilojen tarvetta.

Mikäli kirkon tuhoaminen olisi ollut puna-armeijan toteuttama tarkoituksellinen toimenpide, sen ajoittuminen vasta joukkojen vetäytymisvaiheeseen olisi se sotilaallisen tarkoituksenmukaisuuden näkökulmasta ymmärrettävämpi kuin tuhoaminen heti miehityksen alussa. Tällöin rakennuksen hävittäminen olisi voinut liittyä esimerkiksi pyrkimykseen estää sen myöhempi käyttö.

Huomionarvoista on myös se, että neuvostojoukkojen käytössä olleista rakennuksista ainakin pappilan pirtti, sauna ja eräs ulkorakennus säilyivät tuhoutumatta. Näitä rakennuksia käytettiin miehityksen aikana majoitustarkoituksiin. Niiden säilyminen osoittaa, ettei kaikkia neuvostojoukkojen käyttöön ottamia rakennuksia hävitetty.

Tämä havainto tukee käsitystä siitä, että käyttökelpoisten rakennusten säilyttämisellä oli miehitysjoukoille käytännöllistä merkitystä. Se ei kuitenkaan yksin osoita, että kirkko olisi välttämättä säilytetty vastaavista syistä, sillä eri rakennusten käyttötarkoitukset ja niiden tuhoutumiseen mahdollisesti johtaneet olosuhteet ovat voineet poiketa toisistaan.

Johtopäätös

Sotilaallisen tarkoituksenmukaisuuden näkökulmasta tarkasteltuna puna-armeijan toteuttama kirkon polttaminen miehityksen alkuvaiheessa vaikuttaa siten vähemmän todennäköiseltä vaihtoehdolta.

Vaikuttaisi erikoiselta, jos Kuusamoon sijoittuneet puna-armeijan joukot olisivat polttaneet ensitöikseen miltei ainoan kunnon majoitustilan. Olisi todennäköistä, että esimerkiksi divisioonan komentaja olisi sijoittanut esikuntansa mieluummin kirkkoon, kuin esimerkiksi maakorsuun tai telttaan. Majoitustilan polttaminen etenkin syksyn kylmentyessä ja talven ollessa tulossa, ei olisi ollut järkevä eikä looginen teko.

Henkilöhaastatteluiden luotettavuus

On syytä huomioida, että joskus voi käydä niin, että ajan saatossa varsinkin vanhoilla ihmisillä saattaa ajat ja tapahtumapaikat hieman sekoittua. Tarkoituksena ei tietenkään ole tahallaan antaa virheellistä lausuntoa, mutta muisti ei vain syystä tai toisesta toimi oikein. Kulunut aika vain muuttaa muistikuvia. Tästä on erittäin hyviä esimerkkejä mm. New Yorkin WTC-iskujen muisteluista, vaikka aikaa on mennyt vain kymmenkunta vuotta eikä kyse ole ollut mitenkään erityisen vanhoista ihmisistä. Tällaisessa tapauksessa on aivan sama, kuka haastattelee ja miten haastattelu tallennetaan, kun saatu tieto vain ei ole kaikilta osiltaan sitä mitä pitäisi.

Henkilöhaastatteluiden luotettavuuden kanssa on ollut ongelmia Kuusamon muissakin sota-ajan tapahtumissa. Esimerkiksi järviin pudonneista lentokoneista on useita "varmoja tietoja", mutta lentokoneita ei kuitenkaan ole sukeltajien toimesta ainakaan vielä löydetty. Sama asia toistuu kenttäradan veturien osalta. On väitetty, että yksi veturi olisi Kenttälammessa ja toinen Vanttajajoessa, mutta kumpaakaan ei kuitenkaan ole sukeltajien toimesta löydetty. Vaikuttaa, että haastatelluiden henkilöiden muistikuviin on sekoittunut paikallisten henkilöiden puheissa siirtyneitä melkoisia epätarkkuuksia sisältäviä eräänlaisia "huhupuhetietoja".

Muistitiedon luotettavuus

Oulun yliopiston historian dosentti Marianne Junila on tehnyt muistitietotutkimusta saksalaisten ja suomalaisen siviiliväestön suhteista sota-aikana. Hän kertoo Koillissanomien artikkelissa 24.2.2018, että juuri sodan dramaattiset tapahtumat, kuten tällaiset kirkon polton tapaiset symbolit nousevat ikuisuusaiheiksi.

Sota-aika on tarinoiden kannalta erittäin hedelmällistä aikaa ja suomalaisille vahvasti merkityksellistä. Sotiin liittyvät kertomukset koetaan voimakkaasti. Kertomukset elävät olivat ne sitten tositarinoita tai legendoja. Muistitietoon perustuville tarinoille on tyypillistä, että ne kiteytyvät ajan myötä. Voi olla työlästä selvittää, mikä on totta ja mikä ei, eikä asia selviä koskaan. Joskus sen myöntävät kertojat itsekin ja joskus eivät myönnä. Junilalle ovat tuttuja tilanteet, joissa kertoja pitää sinnikkäästi kiinni kertomuksestaan, vaikka tutkija voi muiden lähteiden perusteella tietää, että niin ei ole voinut tapahtua.

Muistitieto on erittäin arvokasta sen suhteen, kuinka ihmiset suhtautuvat ja miten ihmiset ovat näitä arvottaneet. Muistitiedon varassa ei kuitenkaan voida hahmottaa sitä, mitä todella tapahtui, koska muisti voi myös pettää. Muistikuva muuttuu, se on fakta.

Muistihistorian varassa ei voida kuitenkaan päätellä ovatko he oikeassa vai väärässä. Muistikuva ei ole paras, eikä se mielellään saa olla ainoa lähde, kun pohditaan tapahtumahistorian kulkua. Näin siis historian dosentti Junila.

Loppupäätelmä

Tässä tutkimuksessa tarkastellun lähdeaineiston perusteella voidaan pitää erittäin todennäköisenä, että Kuusamon kirkko tuhoutui saksalaisjoukkojen vetäytymisen yhteydessä syyskuussa 1944. Tätä tulkintaa tukevat erityisesti saksalaisveteraanien Otto Messnerin ja Thomas Müllerin silminnäkijäkertomukset sekä Heinz Tischoffin Reino Tammelle antama lausunto. Lisäksi Seppo Ervastin välittämä tieto Franz Schreiberin adjutantin tuomasta viestistä ja historioitsija Manfred Mengerin tutkimuksessaan esittämät johtopäätökset vahvistavat käsitystä saksalaisjoukkojen osallisuudesta Kuusamon kirkonkylän tuhoamiseen.

Edellä mainittujen lausuntojen historiallista todistusarvoa lisää se, että kyseisten henkilöiden sijoittuminen Kuusamon alueelle ja heidän joukko-osastojensa liikkeet näyttävät vastaavan tapahtumien oletettua ajankohtaa. Heidän kertomuksissaan esiintyy myös keskeisiltä osin yhteneviä havaintoja, mikä tukee niiden keskinäistä johdonmukaisuutta. Vaikka yksittäisiin muistitietoihin liittyy väistämättä epävarmuustekijöitä, useiden toisistaan erillisten todistajalausuntojen samansuuntaisuus muodostaa merkittävän perusteen tapahtumien historiallisen kulun arvioinnille.

Franz Schreiberin esittämä tulkinta Kuusamon kirkonkylän tuhoamisesta poikkeaa olennaisesti edellä mainittujen silminnäkijöiden kertomuksista. Hänen kuvauksensa herättää lähdekriittisiä kysymyksiä erityisesti saksalaisjoukkojen vastuun ja tapahtumien ajallisen etenemisen osalta. Schreiberin esitystä arvioitaessa on kuitenkin erotettava toisistaan hänen kertomuksensa mahdolliset asiavirheet ja kysymys niiden tarkoituksellisuudesta. Vaikka hänen näkemyksensä voidaan katsoa olevan ristiriidassa muun käytettävissä olevan lähdeaineiston kanssa, mahdollisia pyrkimyksiä saksalaisjoukkojen vastuun peittelemiseen ei voida osoittaa varmuudella ilman tätä tukevia riippumattomia lähteitä.

Tutkimuksessa tarkastellun aineiston perusteella ei myöskään ole löytynyt riittävää näyttöä, joka osoittaisi neuvostoliittolaisten joukkojen olleen vastuussa Kuusamon kirkon tuhoamisesta. Vastaavasti väitteille suomalaisten niin sanottujen ”huligaanien” osallisuudesta ei ole esitetty sellaista luotettavaa ja riippumatonta todistusaineistoa, jonka perusteella kyseistä selitystä voitaisiin pitää historiallisesti perusteltuna. Näiden vaihtoehtoisten tulkintojen todistusarvo jää siten käytettävissä olevan lähdeaineiston valossa vähäiseksi.

Kuusamon kirkon tuhoutumisen täsmällistä ajankohtaa ei ole mahdollista määrittää täysin varmasti. Saksan ilmavoimien 21. syyskuuta 1944 kello 15.47 ottama tiedusteluilmakuva osoittaa kirkon olleen tuolloin edelleen pystyssä, vaikka muualla kirkonkylässä oli jo havaittavissa laajoja tulipaloja. Saksalaisveteraanien myöhemmät silminnäkijäkertomukset puolestaan viittaavat siihen, että kirkko oli tuhoutunut viimeistään 25.–26. syyskuuta, jolloin osa vetäytyvistä saksalaisjoukoista kulki kirkonkylän läpi ja havaitsi kirkon palaneet jäännökset.

Näiden havaintojen perusteella kirkon tuhoutuminen voidaan ajoittaa 22. syyskuuta 1944 Kuusamosta poistuneen valtuuskuunan tekemiin havaintoihin ja 25.–26. syyskuuta tehtyjen havaintojen väliseen ajanjaksoon. Erityisesti 23.–24. syyskuuta näyttäytyy käytettävissä olevien veteraanikertomusten perusteella mahdollisena tuhoutumisajankohtana. Tätä ajoitusta on kuitenkin pidettävä tutkimuksellisena tulkintana, sillä tapahtumahetkestä ei ole käytettävissä sellaista yksiselitteistä aikalaisdokumenttia, joka vahvistaisi kirkon syttymisen tai lopullisen tuhoutumisen tarkan ajankohdan.

Kokonaisuutena tarkasteltuna tutkimuksen lähdeaineisto tukee vahvimmin tulkintaa, jonka mukaan Kuusamon kirkon tuhoutuminen liittyi saksalaisjoukkojen vetäytymiseen ja kirkonkylän laajamittaiseen hävittämiseen syyskuussa 1944. Saksalaisveteraanien keskenään yhtenevät kertomukset ja joukko-osastojen vetäytymisjärjestykseen liittyvä aineisto muodostavat yhdessä merkittävän todistusaineiston tämän johtopäätöksen tueksi. Samalla on kuitenkin erotettava toisistaan kirkon tuhoutuminen saksalaisjoukkojen vetäytymisen aikana ja sen mahdollinen tarkoituksellinen sytyttäminen. Vaikka jälkimmäistä vaihtoehtoa voidaan pitää tutkimuksessa esitetyn aineiston perusteella varteenotettavana, tapahtuman tarkkaa toteutustapaa tai siitä välittömästi vastuussa olleita henkilöitä ei ole voitu yksiselitteisesti osoittaa.

Tutkimuksen tärkeimmäksi johtopäätökseksi muodostuu siten se, että saksalaisjoukkojen vastuu Kuusamon kirkon tuhoutumisesta on käytettävissä olevan lähdeaineiston perusteella vahvasti perusteltavissa, mutta tapahtuman yksityiskohtainen kulku ja välitön aiheuttaja jäävät osittain avoimiksi historiallisiksi kysymyksiksi.

Täysin aukottoman historiallisen varmuuden saavuttamista vaikeuttavat erityisesti säilyneen lähdeaineiston rajallisuus, tapahtumia välittömästi dokumentoivien sotapäiväkirjamerkintöjen puuttuminen sekä silminnäkijäkertomusten osittainen ristiriitaisuus. Myöhemmin tallennettuun muistitietoon liittyvät lisäksi muistamisen, ajallisen etäisyyden ja henkilökohtaisten tulkintojen aiheuttamat epävarmuustekijät. Näistä syistä yksittäisten todistajalausuntojen perusteella ei voida muodostaa täysin kiistatonta kuvaa tapahtumien kaikista yksityiskohdista.

Historiantutkimuksessa täydellisen varmuuden puuttuminen ei kuitenkaan estä perusteltujen johtopäätösten tekemistä. Ratkaisevaa on eri lähteiden keskinäinen vertailu, niiden luotettavuuden kriittinen arviointi sekä tapahtumien ajallisen ja paikallisen kokonaisuuden rekonstruointi. Tässä tutkimuksessa tarkastellut lähteet muodostavat keskenään pääosin johdonmukaisen kokonaisuuden, joka tukee käsitystä Kuusamon kirkon tuhoutumisesta saksalaisjoukkojen vetäytymisen yhteydessä.

Vaikka Kuusamon kirkon tuhoamisen kaikkia yksityiskohtia ei käytettävissä olevien lähteiden perusteella voida lopullisesti selvittää, tutkimuksen tulokset täsmentävät tapahtumien todennäköistä kulkua ja osoittavat, että saksalaisjoukkojen osallisuutta tukeva tulkinta on tarkastellun todistusaineiston perusteella vahvemmin perusteltu kuin sille esitetyt vaihtoehtoiset selitykset.

Lähdeluettelo

• - 005.) Black Edelweiss, A Memoir of combat and conscience by a soldier of the Waffen-SS, Johann Voss, 2002
• - 020.) Johdatus Kuusamon historiaan, Seppo Ervasti, Kuusamo 1997
• - 024.) Kampf Unter dem Nordlicht, Franz Schreiber
• - 044.) Leben und Überleben, Erinnerungen eines Kriegsfreiwilligen, Werner Adam, Books and Demand GmbH
• - 074.) Seven Days in January with the 6th SS-Mountain Division in Operation Nordwind, Wolf T. Zoepf, 2001
• - 119.) SS-Standartenführer Franz Schreiber, Roland Kaltenegger, 2016
• - 123.) Aber ich lebe noch, Otto Messner, 1994
• - 166.) Helsingin sanomat, 18.10.1944, Kuusamon kirkonkylän hävitys täydellinen
• - 167.) Koillissanomat, 6.11.1965, Fredrik Meskuksen haastattelu Kuusamo polttamisesta
• - 169.) Kansataisteli 10/1984, Puna-armeija tuli Kuusamoon ja Suomussalmelle 1944
• - 170.) Koillissanomat, 31.10.2018, Tauno Pätsin muistolle kirkon poltosta
• - 171.) Kaleva 26.9.1944, Kuusamo poltettu
• - 172.) Koillissanomat 6.11.2018, Seppo Ervasti, Kuusamon poltettu kirkko on ikuisuuskysymys
• - 180.) Aus Der Heimat, 3.6.1960, Episode aus Finnland: "Rettung der Glocken von Kuusamo"
• - 210.) Venäläiset Kuusamossa ja Suomussalmella syksyllä 1944, Eero Eho
• - 217.) Pohjois-Suomen Evakuointikeskus, Rikospoliisiosasto, tutkintapöytäkirja n:o 385/Rikos/44, 29.9.1944
• - 218.) Tauno Pätsin suorittama Väinö Ojalehdon haastattelu
• - 219.) Taimi Pitkäsen suorittama Mauno Säkkisen haastattelu, 1997
• - 221.) Pionierkameradschaft, Referat Chronik, Kurt Imhoff, 1993
• - 366.) Rajajääkäripataljoona 8, T10536, 21.7.1944–24.11.1944
• - 592.) Kriegstagebuch (Geb.)A.O.K.20 - Tätigkeitsberichte september 1944, mikrofilmi F8/2628 (B100)
• - 614.) Haastattelu (puhelinkeskustelut), Seppo Ervasti, 27.1.2021 ja 9.10.2023
• - Nord Ruf Brief Nr.73
• - SS-G.J.R. 12 artikkelit, Thomas Müller 2002-2003
• - Kriegstagebuch (Geb.)A.O.K. 20, General der Infaterie F. Hochbaumin käsky 22.9.1944
• - Sota-arkisto, Lennätinsanoma, Rj.Pr:n lenn.san. No 1123/II/51 sal./10.10.44 (eversti Juva)
• - Koillissanomat 19,3.2018, En halua järkyttää kenenkään hurkskasta uskoa..., Seppo Ervasti
• - Sähköposti ja puhelinkeskustelu, Tapio Karjalainen 11.9.2023, Kalle Luukkosen haastattelu
• - Kansallisarkisto, Kantakortti ja lomatodistukset Veikko Isoaho
• - Kansallisarkisto, henkilöstöluettelot 2./RajaJP 8, kapt. V. Isola
• - Kansallisarkisto, Kantakortti ja lomatodistukset Mauno Säkkinen

1.8.2003 (24.11.2022) - 30.10.2026 07:33