Saksan ilmatorjunnan tehtävänä oli omien joukkojen suojaaminen yhdessä Luftwaffen kanssa. Ilmatorjunta oli myös keskeisessä osassa maan puolustuksessa, liittoutuneiden ilmapommituksia vastaan, sillä Luftwaffella ei ollut riittävästi torjuntahävittäjiä ilmapommitusten estämiseksi. Ilmatorjuntaan käytettiinkin tästä johtuen merkittävästi resursseja ja aloitettiin jopa ilmatorjuntaohjuksen kehitystyö.
Saksan ilmatorjunnan pääorganisaattori vuodesta 1930 alkaen, oli Oberstleutnant Günther Rüdel. Hän vastasi ilmatorjuntamiesten koulutuksesta ja vaikutti oleellisesti ilmatorjunnan organisointiin ja uusien aseiden kehittämiseen ilmatorjunnan käyttöön. 28.6.1942 Rüdel siirrettiin Hitlerin esikuntaan ilmatorjunnan neuvonantajaksi. Ilmatorjunnan organisoinnista vastasi tämän jälkeen Generaloberst Ernst Udet. Saksan armeijassa ilmatorjunta jakautui ilmavoimien (Luftwaffe) ja maavoimien (Heeres) ilmatorjuntayksiköihin.
Syksyllä 1941 kokeiltiin Reichsmarschall Hermann Göringin käskystä organisaatio muutosta, eräissä kokeilupattereissa. Näiden patterin tykki määrää kasvatettiin kaksinkertaiseksi. Saadut kokemukset näistä tuplapattereista (Dop-pelbatterien) eivät välttämättä olleet huonoja. General der Flakartillerie Walther von Axthelmin mielestä tällaisten patterien todennäköisyys ampua lentokone alas oli selkeästi parempi, kuin entisten. Toisaalta, myös tykkien ja miehistön määrä oli entisiin nähden kaksinkertainen.
Ilmatorjuntaan sitoutui paljon miesvoimaa, mitä olisi kipeästi tarvittu myös Wehrmachtin vajaissa divisioonissa. Toisaalta ilmatorjuntaa osoitetusta miesaineksesta kolmannes oli joko liian nuoria tai liian vanhoja, tai fyysisiltä ominaisuuksiltaan sopimattomia Wehrmachtin kenttädivisiooniin.
Ranskan antautumisen jälkeen 8.8cm ammusten tuotantoa supistettiin 100 000 ammuksella kuukaudessa. 3.7cm ammuksista oli ollut pulaa jo jonkin aikaa. Raaka-aine pula koetteli myös ilmatorjuntatykkien ammusten valmistusta. Tätä pyrittiin helpottamaan käyttämällä tykin ammusten hylsyt uudelleen. Aikasytyttimien valmistus oli yksi tuotannon pullonkauloista. Sytyttimien valmistuksessa tarvittiin tarkkuustyökaluja hyvin koulutettuja ammattimiehiä. Huhtikuussa 1941 aikasytyttimien tuotanto oli vain noin 600 000 kappaletta kuukaudessa. Ilmatorjuntajoukkojen tarkastaja Generalleutnant Kurt Steudemann antoi 20.2.1941 raportin, jossa hän suhtautui pessimistisesti ilmatorjuntajoukkojen kaluston ja ammustuotannon tilanteen merkittävään paranemiseen lähitulevaisuudessa.
Kolmannen valtakunnan propagandaministeri Joseph Göbbels kirjoitti 25.12.1941, että suurin pula ei niinkään ollut materiaalien saralla, vaan suurin pula oli koulutetusta henkilökunnasta. Alati kasvavalla ilmatorjunnalla ei ollut tarpeeksi hyvin koulutettua henkilöstöä. Tämä kävi yhä ilmeisemmäksi vuoden 1942 aikana, kun länsiliittoutuneiden pommituslennot kävivät yhä tehokkaammiksi.
5.1.1942 Adolf Hitler keskusteli Rastenburgissa, Itä-Preussissa sijaitsevassa komentopaikassa (Wolfsschanze) varusteluministeri Fritz Todtin kanssa. Hän käsi nostaa ilmatorjuntatykkien määrää, mutta ennen kaikkea niiden ammustuotantoa oli lisättävä tuntuvasti.
12.1.1942 ilmatorjunnan tarkastajan virkaan määrättiin itärintamalla 1. ilmatorjuna-armeijakunnan (Flak-Korps I) komentajana kunnostautunut General der Flakartillerie Walther von Axthelm. Hän korvasi aiemmin virassa olleen Generalleutnant Kurt Steudemannin.
Vuoden 1942 alkupuolella tehtiin päätös sijoittaa tutka, vähintään joka kolmanteen raskaaseen ilmatorjuntapatteriin. Tutka paransi ilmatorjuntatykkien tarkkuutta merkittävästi. Myös valonheitinten valmistusta lisättiin. Oli havaittu, että yöllä tapahtuvassa ilmatorjunnassa valonheitinten vaikutus ilmatorjunnan tulen tehostamisessa oli merkittävä.
Varusteluministeri Fritz Todt kuoli maaliskuussa 1942 lento-onnettomuudessa. Hänen paikalleen tuli nyt erittäin tehokas teollisuuden koordinaattori Rüstungsminister Albert Speer.
Vuonna 1942 saksalaiset perustivat juniin asetettuja ilmatorjuntapattereita. Näiden rautatiepatterien tarkoituksena oli saada nopeasti siirrettyä ilmatorjuntatykkejä uhanalaisille alueille. Vuoden 1942 loppuun mennessä oli perustettu 50 rautatiepatteria. Niiden aseistuksena oli moderneimmat aseet ja parhaiten koulutettu henkilöstö. Näitä yksiköitä kutsuttiin syystä eliitti joukoiksi.
Reichskanzler Adolf Hitler allekirjoitti 13.1.1943 määräyksen, jonka mukaan kaikkien saksalaisten miesten ja naisten on otettava osaa valtakunnan puolustukseen. Tämä tarkoitti sitä, että pian oli Ilmatorjuntajoukoissa 15 – 16-vuotiaita poikia. Toukokuun 1943 loppuun mennessä, heitä oli jo 38 000 poikaa otettu Ilmatorjuntajoukkoihin. Nuoria naisia puolestaan kutsuttiin töihin ilmavalvonta- ja tutka-asemille, sekä valonheitin yksiköihin. Vuoden 1943 aikana 116 000 Saksan nuorten naisten järjestön (Bund Deutscher Mädel) jäsentä oli jo mukana erilaisissa tehtävissä valtakunnan ilmapuolustuksessa.
Elokuussa 1943 Saksan sodanjohdon oli myönnettävä, että ilmatorjuntatykistö ei kyennyt torjumaan vihollisen ilmahyökkäyksiä Saksan kaupunkeja vastaan. Oli selvää, että olisi tehokkaampaa vahvistaa ilmavoimia, niin että sillä olisi riittävästi hävittäjiä vihollisen pommittajia vastaan. Göring kuitenkin puolusti ilmatorjuntatykistöä, sillä ilmatorjuntatykkien tuli pakotti vihollisen pommikoneet korkeammalle lentopinnalle. Korkealta oli vaikeampi osua tarkasti kohteeseen, kuin matalalta.
Joulukuun lopulla 1943 Luftflotte 5:n komentaja Generaloberst Hans-Jürgen Stumpff siirtyi vastaamaan Valtakunnan ilmapuolustuksesta. Ensitöikseen hän määräsi ilmatorjunnalle rajoituksen, olla ampumatta yli 5 300 metrin korkeuteen. Tällä hän pyrki helpottamaan yöhävittäjien toimintaa.
RAF suoritti suuren Berliinin pommituksen 15.2.1944. Pian tämän jälkeen Generalleutnant Erich Kreßmann otti komentoonsa Berliinin ilmatorjunnan. Göbbels oli toivonut, että uusi komentaja saisi parannettua ilmatorjunnan tehokkuutta ja vaati samalla 5 300 metrin rajoituksen poistamista. Hitler lupasi Göbbelsille puhua Göringin kanssa rajoituksen poistamisesta.
Hän perusti 27.1.1944 uuden ilma-armeijan Luftflotte Reich, jonka vastuulle tuli Saksan, Unkarin ja Tanskan ilmapuolustus. Stumff otti näin hävittäjätorjunnan ja ilmatorjunnan omalle vastuulleen. Tätä tehtävää varten hänellä oli käytettävissään 9 359 kevyttä ja 5 325 raskasta ilmatorjuntatykkiä, sekä yli 5 000 valonheitintä. Hävittäjätorjunnassa oli 774 päivähävittäjää ja 381 yöhävittäjää.
Saksan ilmapuolustus menetti vuonna 1944, keskimäärin 380 kpl 8.8cm Flak ilmatorjuntatykkiä kuukaudessa, kun vuonna 1943 menetysten määrä keskimäärin kuukaudessa oli alle puolet edellisestä.
Hitler, Speer, Milch, Dönitz ja Göring neuvottelivat ilmapuolustuksen tilasta. Göring vieritti vastuun ilmavalvontatutkien riittämättömästä määrästä kenraali Martinin vastuulle.
22.5.1944 Göring piti erittäin tärkeänä mobilisoida nuoret miehet (pojat) ja naiset ilmatorjunnan apujoukkoihin. Pian astui ilmatorjunnan palvelukseen noin 110 000 nuorta naista. He vastasivat pian miltei täysin valonheitin yksiköistä, sekä ottivat osaa raskaiden pattereiden viestintä tehtäviin. Elokuussa 1944 ilmatorjunnan apuna oli jo 51 000 venäläistä sotavankiakin.
6.3.1944 Berliinin ilmatorjunnassa oli 504 raskasta ilmatorjuntatykkiä, 220 kevyttä ilmatorjuntatykkiä sekä 420 valonheitintä. USAF 8.AF hyökkäsi Berliiniin 730 pommikoneen voimin, pudottaen 1 626 tonnia pommeja. USAF tappiot olivat 71 tuhoutunutta pommikonetta. Näistä varmuudella pudotti ilmatorjunta 14 konetta ja vaurioitti 318 konetta. Voimakas ilmatorjunta pakotti pommikoneet pudottamaan pommilastinsa korkealta (noin 6 700 m), jolloin osumatarkkuus merkittävästi heikkeni. Pommitus menikin suurelta osin ohi tärkeistä teollisuuskohteista.
9.3.1944 USAF 8.AF uudisti hyökkäyksen Berliiniin, mutta tällä kertaa sää oli niin huono, ettei hävittäjätorjunta ollut mahdollista. Ilmatorjunta onnistui pudottamaan yhdeksän pommikonetta tutkaohjatuilla sulkuammunnoilla.
Royal Air Force (RAF) virallisen historian mukaan heinäkuun 1942 ja huhtikuun 1945 välisenä aikana menetettiin yöpommituksissa 3 302 pommikonetta. Näistä pudotti Saksan ilmatorjunta 1 229 konetta. Suurista tappioista seurauksena, brittien oli pommitettava entistä korkeammalta, vähentääkseen ilmatorjunnan mahdollisuuksia osua pommikoneisiin. Tästä puolestaan oli seurauksena se, että mitä korkeammalta pommit pudotettiin, sitä heikompi oli pommien osuma todennäköisyys tarkoitettuun kohteeseen.
Leunan synteettisen öljyn tuotantolaitoksen pommitus keväällä 1944. Leunan tuotantolaitoksen läheisyyteen oli rakennettu valemaaleja. Tämä toimi niin hyvin, että USAF kahdeksasta pommituslennosta seitsemällä kertaa pommitettiin valemaalia. Kaikkiaan 4 550 pommia pudotettiin valekohteisiin.
Myös Meerbeckin synteettisen öljyn tuotantolaitoksen suojaaminen valemaalilla toimi suhteellisen hyvin. RAF pommitti 41 hyökkäyksen aikana tuotantolaitosta yhteensä 127 669 (23 926 sirpalepommia ja 103 743 sytytyspommia) pommilla, joista vain 328 pommia osui tuotantolaitoksen alueelle.
Syksyllä 1944 Leunan suojaksi asetettiin 500 kemiallista savugeneraattoria, tarkoituksena suojata kohde pommikoneilta savuverhon taakse. Samaa keinoa käytettiin myös Ploestin öljykenttien suojaamisessa. Savugeneraattoreilla tuotettu savu verho kesti suotuisissa olosuhteissa noin 40 minuuttia, joten savun oikea aikainen muodostaminen oli tärkeässä asemassa, suojattaessa kohteita savuverholla.
Tammikuussa 1944 USAF pommikoneet olivat matkalla pommittamaan Wiener Neustadtin lentokonetehtaita, mutta eivät voineet paikantaa kohdetta sankan savuverhon vuoksi. Sama toistui keväällä 1944 Bremenissä, missä sankka savu esti kohteen paikallistamisen. Ploestissa sankka savu puolestaan hämäsi pommikonemiehistöjä pommittamaan väärää paikkaa.
Vuoden 1945 alussa Saksan savugeneraattori komppanioissa palveli arviolta 50 000 henkilöä. Vuonna 1944 savugeneraattoreiden savuhapon tarve oli noin 17 000 tonnia kuukaudessa. Tuotanto oli kuitenkin riittämätöntä, käsittäen vain 8 000 tonnia kuukaudessa.
Ilmatorjuntapattereiden määrä kasvoi sodan edetessä koko ajan. Alle on koottu tietoja ilmatorjunta- ja valonheitinpattereiden lukumääristä vuosilta 1937-1943.
| 1937-1943 | |||||
| Pvm | Rs.Ptri | Kev.Ptri | Koul.Ptri | Ets.Val.Ptri | |
| - 9/1937 | 115 | 69 | 14 | - | |
| - 11/1938 | 160 | 140 | - | 72 | |
| - 9/1939 | 657 | 560 | - | 188 | |
| - 12/1940 | 791 | 686 | - | - | |
| - 9/1941 | 967 | 752 | - | - | |
| - 10/1941 | 972 | 763 | - | - | |
| - 12/1943 | 2 132 | 1 460 | - | 455 | |
Allaolevassa taulukossa esitetään Saksan ilmatorjunta- ja valonheitinpattereiden (Heer/Luftwaffe) lukumäärät ja niiden sijoitus maat vuonna 1944. Lisäksi esitetään prosentuaalinen lukumäärä muutos verrattuna vuoteen 1943. Tietojen valossa suurin lisäys tapahtui Neuvostoliittoon sijoitettujen ilmatorjuntapattereiden osalta. Syy tähän oli useiden Luftwaffen lentomuodostelmien siirtänen länsirintamalle. Määrällisesti ilmatorjuntapattereita kuitenkin oli selkeästi eniten valtakunnan puolustuksessa.
| 1944 | ||||
| Paikka | Rs.Ptri | Kev.Ptri | Valo.Ptri | |
| - Saksa | 1 508 (+22%) | 623 (-10%) | 375 (+7%) | |
| - Ranska, Belgia ja Hollanti | 412 (+101%) | 425 (+44%) | 32 (-3%) | |
| - Norja ja Suomi | 126 (+37%) | 80 (+16%) | 3 (+200%) | |
| - Romania ja Kreikka | 122 (+100%) | 70 (+79%) | 3 (-62%) | |
| - Neuvostoliitto | 311 (+110%) | 328 (+102%) | 43 | |
| - Italia | 176 (-37%) | 86 (+7%) | 14 (-30%) | |
| - yhteensä | 2 655 (+25 %) | 1 612 (+10%) | 470 (+3%) | |
Saksan ilmatorjunnalla (Heer/Luftwaffe) oli käytössään joukko erilaisia ilmatorjuntatykkejä. Raskaita ilmatorjuntatykkejä olivat 8.8cm Flak 18, 36 ja 37, sekä 41. Lisäksi oli 10.5cm Flak ja 12.8cm Flak.
Kesällä 1943 saksalaiset aloittivat kahden tuhannen 8.8cm Flak 18, 36 ja 37 ilmatorjuntatykin modifioinnin, tarkoituksena parantaa niiden suorituskykyä. Tuolloin kokeiltiin myös uusia parannettuja ampumatarvikkeita, mutta tulokset eivät kuitenkaan olleet rohkaisevia. Jonkinlaisia parannuksia ampumatarvikkeisiin saatiin vasta vuonna 1944. Lue lisää: 8.8cm Flak 37
Vuonna 1941 Rheinmetall Borsig A.G. otti tuotantoon uuden, parannetun version 8.8cm ilmatorjuntatykistä. Uuden tykin nimeksi tuli 8.8cm Flak 41. Uusi tykki omasi erittäin hyvät ballistiset ominaisuudet. Sen korkeus kantama oli 20% parempi kuin edeltäjän, myös ammuksen lähtönopeus oli selkeästi suurempi. Uusi 8.8cm tykki vastasi oli niin hyvä, että se vastasi 12.8cm tykkiä. Tosin sen valmistamiseen kului enemmän raaka-aineita, joten Rüstungsminister Albert Speer joutui raaka-ainepulan vuoksi siirtämään tykin tuotantoa vuodelle 1942.
Yksi ongelma 8.8cm Flak m/41 käytössä oli se, että siinä tuli käyttää ampumatarvikkeita, joiden johtorengas oli strategisiin raaka-aineisiin luokiteltua kuparia, josta oli ajoittain pulaa. Jos puolestaan käytettiin ammuksia, joiden johtorengas oli terästä, tuotti se ongelmia tykin putken moniosaiselle sisäputkelle. Sisäputken alaosa pyrki laajenemaan ja se aiheutti ongelmia hylsyn poistossa. Pehmeä kupari ei myöskään kuluttanut putken sisäpintaa niin paljon kuin kova teräksestä valmistettu johtorengas. Asialla oli merkitystä sillä 8.8cm Flak m/41 putken sisäpinnan kuluminen oli selkeästi suurempaa kuin aiemman mallin 8.8cm Flak m/36 kohdalla. Tämä johtui m/41 tykin suuremmasta lähtönopeudesta. Suuremmalla nopeudella lähtevä projektiili kukutti putken sisäpintaa enemmän, kuin hidas.
Kuullessaan ongelmasta Adolf Hitler rajoitti 19.3.1942 tykin tuotantoa, antaen luvan valmistaa vain 44 tilattua tykkiä. Ensimmäiset tykit lähtivät ulos tehtaalta elokuussa 1942. Hitler käski toimittaa tykit välittömästi Rommelin Afrika Korpsille. Tykki soveltui matalan profiilinsa ansiosta erinomaisesti myös panssarintorjuntaan. Tykit lähetettiin kohti Pohjois-Afrikkaa, mutta puolet niistä menetettiin Välimerellä upotetun huoltoaluksen mukana. Rommelin joukoille saatiin toimitettua 20 tykkiä, mutta niissä ilmeni paljon teknisiä ongelmia. Vuoden 1942 loppuun mennessä oli saatu valmistettua 48 tykkiä. Vuonna 1943 valmistettiin 144 kpl 8.8cm Flak m/41 tykkiä.
Saksalaiset suunnittelivat 12.8cm ilmatorjuntatykin vuonna 1937. Tykissä oli kuitenkin runsaasti teknisiä ongelmia ja vuoden 1942 loppuun mennessä oli valmistettu vain 45 yksi putkista ja 10 kaksi putkista 12.8cm ilmatorjuntatykkiä. Kaksiputkiset tykit oli tarkoitettu valtaviin betonista valmistettuihin ilmatorjuntatorneihin (Flaksturm). Näintä torneja rakennettiin Berliiniin, Hampuriin ja Viennaan.
12.8cm ilmatorjuntatykin keskimääräinen ammuskulutus yhtä alas ammuttua lentokonetta kohti oli noin 3 000 laukausta. Vertailuna mainittakoon, että 10.5cm ilmatorjuntatykillä joutui ampumaa keskimäärin 6 000 laukausta yhtä pudotusta kohti. Suuren painonsa vuoksi 12.8cm tykkejä sijoitettiin lähinnä vain rautatievaunuihin ja ilmatorjuntatorneihin.
Ilmavoimien General der Flakartillerie von Axthelm kiinnostui mahdollisuudesta rakentaa maaliin ohjattavia ilmatorjuntaohjuksia. Tämän edistyksellisen ajatuksen hän sai Saksan armeijan V1 -ja V2-rakettiohjelmista. Hän tapasi 16.1.1943 johtavat rakettisuunnittelijat Generalmajor Walther Dornbergerin, Wernher von Braunin ja von Renzin. Tuolloin hän keskusteli V2 raketin muuntamisesta ilmatorjuntaohjukseksi. Ajatuksena oli, että kaksi ilmatorjuntaohjusta (Wasserfall) pystyisi pudottamaan pommikoneen. Ilmatorjuntaohjus ajatus, oli niin merkittävä, että se ansaitsee tarkemman perehtymisen.
Saksan ilmavoimien (Luftwaffe) Generalmajor Walther von Axthelm kiinnostui mahdollisuudesta rakentaa maaliin ohjattavia ilmatorjuntaohjuksia. Ajatuksen tähän hän sai Saksan armeijan V1 -ja V2-rakettiohjelmista. Syksyllä 1942 Saksan ilmailuministeriö teki päätöksen ilmatorjuntaohjuksen kehittämisestä V2 (A4) -ballistisen ohjuksen ohella, Peenemündessä. Projektiin määrättiin noin 200 teknikkoa ja insinööriä, sekä tekniseksi johtajaksi Wernher von Braun. Hänen ensimmäinen tehtävä oli rakennuttaa ohjusta varten uusi testipaikka, P9.
Ajatuksena oli, että kaksi ilmatorjuntaohjusta (Wasserfall) pystyisi pudottamaan pommikoneen, kun nyt yhden pommikoneen pudottamiseen tarvittiin keskimäärin 3 000 laukausta 8,8cm ja 10,5cm ilmatorjuntatykeillä. Toisen arvion mukaan 4-moottorisen pommikoneen pudottamiseen tarvittiin keskimäärin 8 500 laukausta aikakranaateilla, 10 km etäisyydellä ammuttaessa. Ilmatorjuntaohjukset tulisivat huomattavasti halvemmaksi. Yksin räjähdysainetta säästyisi von Renzin laskelmien mukaan yli kolme tonnia per pudotettu lentokone.
Wasserfall-ilmatorjuntaohjuksen alustava kehitystyö oli aloitettu jo vuonna 1941. Suunnittelutyö valmistui marraskuussa 1942 ja ensimmäistä mallia testattiin jo maaliskuussa 1943. Generalmajor von Axthelm tapasi 16.1.1943 Saksan johtavat rakettisuunnittelijat Generalmajor Walther Dornbergerin, Wernher von Braunin ja von Renzin. Tuolloin hän keskusteli V2-ohjuksen muuntamisesta ilmatorjuntaohjukseksi.
Kesäkuussa professori Carl Krauch esitti ilmatorjuntaohjusohjelman ottamista etusijalle, suhteessa V1 -ja V2 -rakettiohjelmiin. Valtakunnan johtaja A. Hitler kuitenkin hylkäsi ehdotuksen suoralta kädeltä. Hän ei halunnut luopua V1 ja V2 kostoaseista.
Generalmajor von Axthelm tapasi 18.6.1943 Reichsmarschall Hermann Göringin ja keskusteli tämän kanssa V1-projektista ja toi esille ilmatorjuntaohjuksen kehittämisen tärkeyden ja ajatuksen sen kehittämisen nopeuttamisesta.
8.10.1943 pidetyssä ilmapuolustusta käsittelevässä kokouksessa, elettiin Hampurin ja Ruhrin alueiden raskaiden pommitusten jälkeisissä kriisitunnelmissa. Reichsmarschall Göring vaati ilmatorjuntaohjusten pikaista saattamista operatiiviseen käyttöön. Generalmajor von Axthelm kuitenkin joutui toteamaan, että ilmatorjuntaohjus on teknisesti monimutkaisempi kuin, esimerkiksi V2-ballistinenohjus. Tästä johtuen, kestäisi vielä yli vuoden saada ilmatorjuntaohjus operatiiviseen käyttöön.
Wasserfall-ilmatorjuntaohjuksen rakettimoottorin kehitti raketti-insinööri Dr. Walter Thiel. Hän oli myös V2-ohjuksen moottorin pääsuunnittelija. Moottorin toiminta ei perustunut nestemäiseen happeen, kuten V2-raketissa, vaan käytti polttoaineena eräänlaista hyperglosista seosta (94 % typpihappo HNO₃ / typpitetraoksidi N₂O₄). Wassefall-ilmatorjuntaohjuksia oli tarkoitus laukaista rakettitukikohdista (koodinimi Vesuvius). Ohjusta ohjattiin lennonaikana maaliinsa ohjaussauvan (Joystick) avulla, joka välitti käskyt edelleen ohjukselle FuG 203/FuG230 -radiolähettimellä.
Pimeällä olisi ollut vaikea osua lentävään maaliin, koska sekä ohjusta, että maalia olisi ollut vaikea nähdä. Tämän vuoksi kehitettiin Rheinland-tutkalaite, jonka avulla ohjus voitiin tutka ohjata maaliinsa. Projekti kärsi kuitenkin melkoisen takaiskun, kun Dr. Walter Thiel kuoli englannin ilmavoimien (RAF) pommittaessa operaatio Hydran aikana 17.-18.8.1943 V2-tuontatolaitosta Peenemündessä. Operaatio Hydra aiheutti Peenemündessä melkoista vahinkoa, lisäksi kuoli kaikkiaan 732 ihmistä, joista arviolta 500-600 oli ulkomaalaisia työvelvollisia. Britit menettivät 40 pommikonetta, joiden mukana 290 miestä.
Wasserfall-ohjuksesta rakennettiin kaikkiaan kolme, toisistaan hieman poikkeavaa kehitysversiota, W-1, W-5 ja W-10. Malli W-10 oli kooltaan 27 % pienempi, jotta valmistuskustannuksissa voitiin säästää. Sodan viimeisinä vuosina oli pulaa miltei kaikesta. Viivästyksistä johtuen ensimmäinen onnistunut Wasserfall testilaukaisu suoritettiin vasta 8.3.1944. Ongelmia kuitenkin havaittiin vielä 8.1.1945 suoritetuissa testeissä. Helmikuussa 1945 kuitenkin testit onnistuivat ja 35 Wasserfall ilmatorjuntaohjusta laukaistiin onnistuneesti. Suoritetussa koeammunnassa 10 ohjusta ammutusta 15:sta ohjuksesta osui maaliinsa. Tulosta voisi pitää yllättävänkin hyvänä. Tämä tuli kuitenkin liian myöhään, sillä 17.2.1945 Peenemünde oli evakuoitava. On arvioitu, että Wasserfall olisi ollut todella valmis operatiiviseen käyttöön vasta marraskuussa 1945.
Ballistisen V2-ohjuksen valmistus sitoi noin 200 000 ammattimiestä. Projekti kulutti 1 000 tonnia alumiinia kuukaudessa ja kymmeniä tuhansia tonneja puhdasta alkoholia, nestemäistä happea ja peroksidia. V2-ohjus oli erittäin kallis ja sitoi juuri niitä resursseja, joita olisi tarvittu lentokoneteollisuudessa, sekä ilmatorjuntaohjus Wasserfall kehittämisessä ja tuotannossa.
Wasserfall-ilmatorjuntaohjusta valmistettiin EMW Peenemünde Flak-Versuschskommando Nord tuotantolaitoksessa. Yhden Wasserfall-ohjuksen valmistus kesti arvioilta 500 miestyötuntia ja maksoi noin 7 000–10 000 RM. Hinta on verrattain halpa, sillä esimerkiksi yhden 8.8cm Flak 18 ilmatorjuntatykin valmistus vuonna 1940 maksoi 31 750 RM. Verrattuna yksipaikkaisen hävittäjälentokoneen valmistuskustannuksiin, vuonna 1944 noin 40 000 – 50 000 RM, on Wasserfall edelleen halpa, vaikkakin kerta käyttöinen onkin. Eri käyttötarkoitukseen valmistetun ballistisen V2-ohjuksen hinta oli noin 119 600 RM.
Kesäkuussa professori Carl Krauch esitti ilmatorjuntaohjus ohjelman ottamista etusijalle suhteessa V1 -ja V2 -rakettiohjelmiin. A. Hitler kuitenkin hylkäsi ehdotuksen suoralta kädeltä. Hän ei halunnut luopua V1 -ja V2 -kostoaseista.
Von Axthelm tapasi 18.6.1943 Reichsmarshall Göringin ja keskusteli tämän kanssa V1 projektista ja toi esille ajatuksen ilmatorjuntaohjuksen kehittämisestä.
8.10.1943 pidetyssä ilmapuolustusta käsittelevässä kokouksessa, elettiin Hampurin ja Ruhrin alueiden raskaiden pommitusten jälkeisissä kriisitunnelmissa. Valtakunnanmarsalkka Göring vaati ilmatorjuntaohjusten pikaista valmistamista. Generalmajor von Axthelm kuitenkin joutui toteamaan, että ilmatorjuntaohjus on teknisesti monimutkaisempi kuin, esimerkiksi V2-ballistinenohjus. Tästä johtuen, kestäisi vielä yli vuoden saada ilmatorjuntaohjus operatiiviseen käyttöön.
Rüstungsminister Albert Speer totesi jälkeenpäin, että jos Wasserfall-ilmatorjuntaohjukset ja uudet suihkuhävittäjät olisi saatu suurina määrinä operatiiviseen käyttöön keväällä 1944, olisi liittoutuneiden strategiset pommituslennot Saksan teollisuuden tuhoamiseksi olleet estettävissä. Lue lisää: EMW C2 Wasserfall
Ilmatorjuntatulen tarkoituksena oli joko tiputtaa vihollisen pommikoneet, ohjata ne korkeammalle lentopinnalle, jolloin pommitustarkkuus kärsii tai ohjata sulkutulella pommikonelautta pois kohdealueelta. Saksan ilmatorjunta tuhosi ja vaurioitti lukuisia liittoutuneiden lentokoneita, mutta ilmeisestikin parempaan lopputulokseen olisi päästyy riittävällä määrällä torjuntahävittäjiä.
Esimerkiksi syyskuussa 1941, ilmatorjunta pudotti 160 liittoutuneiden lentokonetta, lokakuussa 99 konetta ja marraskuussa 74 konetta. Tammi-huhtikuun 1944 aikana ilmatorjunta pudotti 315 Yhdysvaltojen ilmavoimien (USAF) lentokonetta ja vaurioitti 10 563 konetta.
Tämä artikkeli ei ole vielä valmis ja sen tietoja täydennetään myöhemmin...
22.6.2001 (16.8.2025 14:39)