Kuusamon kirkonkylän tuhoaminen syyskuussa 1944

Tutkimuskysymyksen historiallinen tausta

Kuusamon kirkonkylän tuhoamisesta syyskuussa 1944 on esitetty historiankirjoituksessa ja paikallishistoriallisessa keskustelussa toisistaan poikkeavia tulkintoja. Useissa aihetta käsittelevissä suomalaisissa julkaisuissa tuhot on katsottu Kiestingin suunnalta vetäytyneiden saksalaisten joukkojen aiheuttamiksi. Saksalaisessa sotakirjallisuudessa on puolestaan esitetty kuvauksia, joiden mukaan Kuusamon kirkonkylä olisi jäänyt saksalaisten vetäytymisen jälkeen verrattain hyvään kuntoon.

Näiden ristiriitaisten tietojen vuoksi on perusteltua tarkastella Kuusamon tuhoamista mahdollisimman monipuolisen lähdeaineiston perusteella. Keskeisenä tutkimuskysymyksenä on, mitkä joukot tai toimijat olivat vastuussa Kuusamon kirkonkylän rakennusten tuhoamisesta syyskuussa 1944 ja missä määrin tuhoaminen perustui sotilaallisiin käskyihin, paikallisiin ratkaisuihin tai yksittäisten sotilaiden toimintaan.

Tarkastelussa kiinnitetään erityistä huomiota saksalaisen sotilasjohdon antamiin käskyihin, Kuusamoon jääneen suomalaisvaltuuskunnan havaintoihin sekä tapahtumia dokumentoivaan valokuva- ja muuhun aikalaisaineistoon. Tavoitteena on muodostaa lähdekriittisesti perusteltu kokonaiskuva kirkonkylän tuhoutumiseen johtaneista tapahtumista.

Sotilaallinen tilanne syyskuussa 1944

Suomen ja Neuvostoliiton väliset sotatoimet päättyivät 4.–5. syyskuuta 1944. Aselevon ehtoihin sisältyi vaatimus Suomessa olevien saksalaisten joukkojen poistumisestamisesta tai riisumisesta aseista. Muuttuneen sotilaspoliittisen tilanteen seurauksena Saksan asevoimat käynnistivät operaatio Birken (Unternehmen Birke), jonka tarkoituksena oli vetää saksalaiset joukot Pohjois-Suomesta Pohjois-Norjaan.

Kiestingin suunnalla toiminut XVIII vuoristoarmeijakunta (XVIII. Gebirgs-Armeekorps) vetäytyi Kuusamon kautta Oulun ja Rovaniemen suuntiin. Saksalaisten joukkojen poistuttua Kuusamosta 26. syyskuuta 1944 kirkonkylän rakennuskanta oli jo kärsinyt huomattavia tuhoja, ja miltei kaikki osen rakennuksista oli palanut.

Kuusamon siviiliväestön evakuoinnin päätyttyä kirkonkylään jäi luutnantti Alanteen johtama suomalaisvaltuuskunta. Sen tehtävänä oli jäädä paikkakunnalle saksalaisten vetäytymisen jälkeen, seurata puna-armeijan saapumista sekä edustaa Suomen valtiota ja valvoa paikallisen väestön etuja muuttuvassa sotilaallisessa tilanteessa. Saksalaiset eivät kuitenkaan sallineet valtuuskunnan jäämistä Kuusamoon, vaan kuljettivat sen 22. syyskuuta 1944 Rovaniemelle.

Suomalaisvaltuuskunnan kertomusten mukaan saksalaiset olivat ennen vetäytymistään sytyttäneet tuleen huomattavan osan Kuusamon kirkonkylän rakennuksista. Tapahtumien tulkintaa vaikeuttaa kuitenkin se, etteivät saksalaiset viranomaiset myöntäneet valtuuskunnalle vastuuta rakennusten polttamisesta. Valtuuskunta oli ilmoittanut havaitsemistaan tuhotöistä saksalaiselle paikalliskomendantille, SS-Obersturmführer Heinz-Max Fenskelle. Tästä huolimatta saksalaiset sotilaspoliisit esittivät puolestaan syytöksiä, joiden mukaan suomalaiset olisivat olleet vastuussa kirkonkylän tuhopoltoista.

Keskenään ristiriitaiset kertomukset herättävät kysymyksen siitä, missä määrin tuhoaminen oli saksalaisen sotilasjohdon hyväksymää toimintaa ja oliko tapahtumiin mahdollisesti osallistunut myös muita toimijoita.

Saksalaisen sotilasjohdon käskyt ja vastuusuhteet

Generaloberst Lothar Rendulic

Saksan 20. vuoristoarmeijan (20. Gebirgs-Armee) komentaja, Generaloberst Lothar Rendulic (1887–1971), oli kieltänyt joukkojaan ryhtymästä omavaltaisiin toimenpiteisiin suomalaista omaisuutta vastaan. Rendulic vieraili 20. syyskuuta 1944 XVIII.(Geb.)A.K:n komentopaikalla Kuusamossa. Vierailun yhteydessä hänen kerrotaan määränneen, että paikkakunnalla saatiin tuhota ainoastaan sotilaallisesti merkittäviä kohteita. Tällaisiksi kohteiksi voidaan katsoa erityisesti saksalaisten käyttämä kenttärata liikennöintikalustoineen ja teknisine laitteineen, sotilasleirialueet sekä Kuusamon rajavartioston kasarmialue. Sotilaallisesti merkittäviin infrastruktuurikohteisiin saattoivat kuulua myös puhelinyhteydet ja maantiesillat.⁴⁰²

Rendulicin määräys viittaa siihen, ettei Kuusamon siviilirakennuskannan yleinen tuhoaminen ainakaan muodollisesti kuulunut hänen antamiinsa ohjeisiin. Käskyn käytännön merkitys riippui kuitenkin siitä, miten alaiset komentajat määrittelivät sotilaallisesti merkittävät kohteet ja millaisia tuhoamistoimenpiteitä he pitivät vetäytymisen kannalta välttämättöminä.

Generalleutnant Friedrich Hochbaum

XVIII.(Geb.)A.K:n vuoristoarmeijakunnan komentaja, Generalleutnant Friedrich Hochbaum (1894–1955), antoi 22. syyskuuta 1944 käskyn, jolla pyrittiin rajoittamaan joukkojen suorittamia polttamis- ja hävittämistoimenpiteitä. Käskyn mukaan rakennusten ja muiden kohteiden polttamiseen oli saatava divisioonankomentajan lupa. Kuusamon alueella tämä tarkoitti ensisijaisesti 6.SS-Gebirgs-Division Nordin komentajaa, SS-Gruppenführer Karl-Heinrich Brenneriä.

Hochbaum edellytti lisäksi, että kaikki polttamistoimenpiteet oli perusteltava taktisilla vaatimuksilla. Laajojen tai erityisen merkittävien kohteiden tuhoamista koskevan päätösvallan hän pidätti itsellään. Käskyä ei siten voida tulkita ehdottomaksi polttamiskielloksi. Sen tarkoituksena näyttää pikemminkin olleen rajoittaa hallitsematonta ja sotilaallisesti perusteetonta hävittämistä sekä keskittää tuhoamistoimenpiteitä koskeva päätöksenteko ylemmälle komentotasolle.

Erityisen merkityksellinen on käskyyn sisältyvä vaatimus taktisesta tarkoituksenmukaisuudesta. Se jätti divisioonan komentajalle huomattavaa harkintavaltaa sen suhteen, millaisia rakennuksia tai infrastruktuurikohteita voitiin pitää sotilaallisesti perusteltuina tuhoamiskohteina. Käskyssä ei myöskään tehty yksiselitteistä eroa suomalaisen ja saksalaisen omaisuuden välillä. Koska saksalaisten omien rakennusten ja sotilaallisten rakenteiden hävittäminen oli tässä vaiheessa jo pitkälti toteutettu, on mahdollista, että määräyksellä pyrittiin vaikuttamaan erityisesti suomalaisen rakennuskannan tuhoamiseen.

Karl-Heinrich Brenner

Kuusamon kirkonkylän rakennusten tuhoamisessa keskeisessä asemassa näyttävät olleen Kiestingin suunnalta vetäytyneen 6.SS-Gebirgs-Division Nordin joukot. Divisioonaa komensi SS-Gruppenführer Karl-Heinrich Brenner. Käytettävissä olevien tietojen perusteella huomattava osa paikallisen väestön omistamien rakennusten tuhoamisesta voidaan yhdistää divisioonan vetäytymistä suojanneiden jälkijoukkojen toimintaan.

Varsinaisten tuhoamistehtävien ja varsinkin räjäytysten ja suurten kohteiden polttamisen suorittajina usein toimivat divisioonan pioneerijoukot, 6. SS-Gebirgs-Pionier-Abteilung 6:n henkilöstöön kuuluneet osastot. Tuhoamistoimenpiteiden sotilaallisena tarkoituksena oli todennäköisesti estää puna-armeijaa hyödyntämästä vetäytyvien saksalaisten jälkeensä jättämää rakennuskantaa, kulkuyhteyksiä ja muuta infrastruktuuria.

Edellä mainitun kaltainen toiminta vastasi periaatteiltaan Saksan asevoimien muualla itärintamalla soveltamaa poltetun maan taktiikkaa.

Franz Schreiber ja Kuusamon kirkonkellojen pelastaminen

Kuusamon kirkonkellojen kohtalo muodostaa poikkeuksellisen yksityiskohdan kirkonkylän tuhoamisen yhteydessä. Käytettävissä olevien kertomusten mukaan saksalainen pioneeriryhmä laski kirkonkellot alas pioneerialiupseerin johdolla ja kätki ne kirkon läheisyydessä sijainneeseen hautausmaahan. Kellot haudattiin maahan, minkä jälkeen kätköpaikka naamioitiin haudaksi.

Toimenpide on toteutettu SS-Gebirgsjäger-Regiment 12 ”Michael Gaißmair” komentajan Franz Schreiberin antamien ohjeiden perusteella. Käskyn välittyminen pioneeriosastolle ja sen tarkka komentoketju jäävät kuitenkin käytettävissä olevien tietojen perusteella osittain epäselviksi. Kellojen irrottaminen ja siirtäminen edellyttivät huomattavaa teknistä työtä. Erityisen vaativa oli niin sanotun kuninkaankellon käsittely, sillä pronssista ja hopeasta valmistettu kello painoi 525 kilogrammaa.²⁴

Kirkonkellot löydettiin 20. heinäkuuta 1959 kello 16 Franz Schreiberin antamien sijaintitietojen perusteella. Kellojen tarkoituksellinen säilyttäminen osoittaa, etteivät kaikki saksalaisten suorittamat toimenpiteet tähdänneet paikallisen omaisuuden hävittämiseen. Samanaikaisesti toteutettujen tuhoamistoimenpiteiden ja kirkonkellojen suojelemisen välinen ristiriita havainnollistaa, että eri kohteisiin saatettiin soveltaa toisistaan poikkeavia menettelytapoja. Kirkonkellojen pelastaminen

Poltetun maan taktiikka tuhoamisen selityksenä

Saksan asevoimat sovelsivat toisen maailmansodan aikana laajasti poltetun maan taktiikkaa erityisesti itärintaman vetäytymisoperaatioissa. Menetelmän tarkoituksena oli tuhota tai tehdä käyttökelvottomaksi sellaiset rakennukset, kulkuyhteydet, varastot ja muut resurssit, joita etenevä vihollinen olisi voinut hyödyntää sotilaallisesti. Kuusamon kirkonkylän tuhoamista voidaan tarkastella osana tätä laajempaa sotilaallista toimintamallia.

Saksalaisten vetäytyessä Kiestingin suunnalta puna-armeijan etenemisen vaikeuttaminen ja hidastaminen oli keskeinen sotilaallinen tavoite. Kuusamon rakennusten ja infrastruktuurin hävittäminen olisi vähentänyt neuvostojoukkojen mahdollisuuksia käyttää paikkakuntaa majoitus-, huolto- ja tukialueena. Tästä näkökulmasta kirkonkylän polttaminen voidaan tulkita ensisijaisesti sotilaallisesti motivoiduksi tuhoamistoimenpiteeksi eikä välttämättä suomalaisiin kohdistuneeksi kostotoimeksi.

Tulkintaa tukee myös tapahtumien ajallinen sijoittuminen. Kuusamon tuhoaminen tapahtui vaiheessa, jolloin Suomen ja Saksan välinen aseellinen konflikti ei ollut vielä kehittynyt myöhemmän Lapin sodan kaltaiseksi laajamittaiseksi sotatoiminnaksi. Varsinaiset aseelliset yhteenotot suomalaisjoukkojen ja saksalaisten välillä alkoivat myöhemmin Pudasjärven suunnalla.

Hochbaumin 22. syyskuuta antama käsky ei sellaisenaan estänyt poltetun maan taktiikan soveltamista. Vaikka käsky rajoitti omavaltaista tuhoamista ja edellytti ylemmän komentotason hyväksyntää, sen sisältämä taktisen välttämättömyyden periaate mahdollisti myös laajojen hävittämistoimenpiteiden perustelemisen sotilaallisilla tarpeilla. Näin ollen ylemmän sotilasjohdon antamat rajoitukset ja Kuusamossa toteutetut tuhoamistoimenpiteet eivät välttämättä olleet muodollisesti ristiriidassa keskenään. Ratkaisevaa oli se, miten tuhoamiskäskyjä tulkittiin ja sovellettiin paikallisella komentotasolla.

Suomalaisvaltuuskuntaan kohdistuneet syytökset

Yksi Kuusamon tuhoamiseen liittyvistä epäselvyyksistä koskee saksalaisten sotilaspoliisien suomalaisvaltuuskuntaa vastaan esittämiä syytöksiä. Valtuuskunnan ilmoitettua saksalaiselle paikalliskomendantille havaitsemistaan rakennusten polttamisista saksalaiset eivät myöntäneet vastuuta tuhotöistä. Sen sijaan sotilaspoliisit väittivät suomalaisten osallistuneen kirkonkylän tuhopolttoihin.

Syytösten taustalla vaikuttaneita motiiveja ei käytettävissä olevien tietojen perusteella voida yksiselitteisesti osoittaa. Yhtenä mahdollisena selityksenä voidaan pitää pyrkimystä torjua saksalaisjoukkoihin kohdistuneet syytökset ja siirtää huomiota pois niiden toiminnasta. Syytökset ovat myös saattaneet toimia painostuskeinona suomalaisvaltuuskuntaa kohtaan. Tällaiset tulkinnat jäävät kuitenkin oletuksiksi, ellei niiden tueksi voida esittää saksalaisten sotilasviranomaisten kirjeenvaihtoa, kuulusteluasiakirjoja tai muuta tapahtuma-aikaista dokumentaatiota.

Suomalaisvaltuuskunnan kertomuksia arvioitaessa on puolestaan otettava huomioon sen asema tapahtumien silminnäkijänä. Valtuuskunnalla oli mahdollisuus tehdä havaintoja saksalaisten toiminnasta, mutta sen käsitys yksittäisten tulipalojen syttymisestä ja niihin osallistuneista joukoista saattoi jäädä puutteelliseksi. Valtuuskunnan havaintoja voidaan siten pitää merkittävänä aikalaislähteenä, mutta yksittäisten tuhoamistekojen tekijöiden tunnistaminen edellyttää mahdollisuuksien mukaan myös muista lähteistä saatavaa vahvistusta.

Valokuva- ja asiakirja-aineiston todistusvoima

Kuusamon tuhoamista koskevien kirjallisten lähteiden lisäksi tapahtumista on säilynyt valokuva-aineistoa, jolla on huomattavaa merkitystä tapahtumien ajoituksen ja tuhojen laajuuden arvioinnissa. Erityisen keskeinen on Saksan ilmavoimien (Luftwaffe) 21. syyskuuta 1944 ottamat ilmavalokuvat Kuusamon kirkonkylästä ja sen pohjoisosasta. Kuvassa näkyy rakennuspaloihin liittyviä sankkoja savupilviä, jotka osoittavat kirkonkylässä olleen käynnissä tulipaloja jo kyseisenä päivänä.

Valokuvan ajankohta on tutkimuskysymyksen kannalta merkittävä, sillä se osoittaa tuhoamisen tai tulipalojen alkaneen ennen saksalaisten joukkojen lopullista poistumista Kuusamosta 27. syyskuuta. Ilmavalokuva ei kuitenkaan yksinään osoita, kuka tulipalot sytytti tai millaisiin käskyihin ne perustuivat. Sen keskeinen todistusarvo liittyy tapahtumien ajalliseen sijoittamiseen ja palojen maantieteellisen laajuuden arviointiin.

Toinen tärkeä asiakirja on Generalleutnant Hochbaumin 22. syyskuuta 1944 antama käsky, jossa määriteltiin polttamistoimenpiteiden hyväksymismenettely ja sotilaalliset edellytykset. Kun tätä asiakirjaa tarkastellaan yhdessä ilmavalokuvan ja suomalaisvaltuuskunnan kertomusten kanssa, voidaan muodostaa yksittäisiä lähteitä kattavampi kuva tapahtumien etenemisestä.

Kesällä 1945 otetut valokuvat puolestaan dokumentoivat kirkonkylän rakennuskannan laajamittaista tuhoutumista. Ne osoittavat tuhojen lopputuloksen, mutta eivät sellaisinaan kerro rakennusten tuhoutumisjärjestystä tai yksittäisten tulipalojen aiheuttajia.

Johtopäätökset

Käytettävissä olevan lähdeaineiston perusteella voidaan todeta, että saksalaiset joukot toteuttivat Kuusamossa syyskuussa 1944 laajoja ja järjestelmällisiä sotilaallisia tuhoamistoimenpiteitä. Näihin kuuluivat saksalaisten omien parakkialueiden hävittäminen, kenttäradan liikennöintikaluston ja asemarakenteiden tuhoaminen sekä siltojen, puhelinyhteyksien ja muun sotilaallisesti merkittävän infrastruktuurin käyttökelvottomaksi tekeminen.

Lähdeaineiston perusteella saksalaisten toiminta ulottui myös kirkonkylän julkisiin rakennuksiin ja paikallisen väestön omistamaan rakennuskantaan. On todennäköistä, että osa yksityisten rakennusten tuhoista aiheutui tarkoituksellisesti sytytettyjen tulipalojen hallitsemattomasta leviämisestä. Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä, että myös yksityisrakennuksia olisi sytytetty järjestelmällisesti osana vetäytymiseen liittyviä hävittämistoimenpiteitä.

Suomalaisvaltuuskunnan kertomukset talojen polttamisesta ja omaisuuden anastamisesta viittaavat siihen, että saksalaisjoukkojen toimintaan saattoi sisältyä myös ylemmän sotilasjohdon määräysten vastaista menettelyä.

Saksalaisten sotilaspoliisien suomalaisvaltuuskuntaa vastaan esittämiä tuhopolttosyytöksiä on arvioitava kriittisesti. Käytettävissä olevassa aineistossa ei ilmene sellaista riippumatonta näyttöä, jonka perusteella valtuuskunnan voitaisiin osoittaa osallistuneen kirkonkylän rakennusten järjestelmälliseen polttamiseen. Myöskään sitä mahdollisuutta, että yksittäiset kuusamolaiset olisivat tuhonneet omaisuuttaan varsinkaan kirkonkylässä ennen evakuointia estääkseen sen joutumisen puna-armeijan käyttöön, ei voida täysin sulkea pois. Tällaisesta toiminnasta ei kuitenkaan esitetyn aineiston perusteella ole riittävää näyttöä.

Siviilihenkilöiden mahdollisuuksia liikkua Kuusamon sotatoimialueella rajoitti lisäksi saksalaisten sotilasviranomaisten ylläpitämä kulkulupajärjestelmä. Paikalliskomendantti myönsi kulkuluvat suomalaisvaltuuskunnalle, ja ne oli vahvistettava päivittäin komendantin leimalla. Tämä rajoitti merkittävästi muiden suomalaisten mahdollisuuksia oleskella kirkonkylässä ja liikkua siellä ilman saksalaisten viranomaisten hyväksyntää.

Kokonaisuutena tarkasteltuna käytettävissä oleva aineisto tukee vahvimmin tulkintaa, jonka mukaan saksalaiset joukot olivat pääasiallisessa vastuussa Kuusamon kirkonkylän tuhoamisesta syyskuussa 1944. Tuhoaminen liittyi ensisijaisesti sotilaalliseen vetäytymisoperaatioon ja poltetun maan taktiikan soveltamiseen.

Sen sijaan kaikkien yksittäisten rakennuspalojen aiheuttajia, tuhoamistoimenpiteiden täsmällistä komentoketjua ja paikallisen sotilasjohdon päätöksenteon yksityiskohtia ei voida käytettävissä olevan aineiston perusteella lopullisesti selvittää. Tutkimuksellisesti keskeinen ero onkin tehtävä saksalaisten joukkojen yleisen vastuun ja yksittäisten tuhoamistekojen tekijävastuun välillä. Ensimmäisestä on esitetyn aineiston perusteella huomattavasti vahvempaa näyttöä kuin jälkimmäisestä.

Lähdeluettelo

• - 005.) Black Edelweiss, A Memoir of combat and conscience by a soldier of the Waffen-SS, Johann Voss, 2002
• - 020.) Johdatus Kuusamon historiaan, Seppo Ervasti, Kuusamo 1997
• - 166.) Helsingin sanomat, 18.10.1944, Kuusamon kirkonkylän hävitys täydellinen
• - 167.) Koillissanomat, 4.9.1956, Fredrik Meskuksen haastattelu Kuusamo polttamisesta
• - 170.) Koillissanomat, 31.10.2018, Tauno Pätsin muistolle kirkon poltosta
• - 171.) Kaleva 26.9.1944, Kuusamo poltettu
• - 172.) Koillissanomat 6.11.2018, Seppo Ervasti, Kuusamon poltettu kirkko on ikuisuuskysymys
• - 210.) Venäläiset Kuusamossa ja Suomussalmella syksyllä 1944, Eero Eho
• - 217.) Pohjois-Suomen Evakuointikeskus, Rikospoliisiosasto, tutkintapöytäkirja n:o 385/Rikos/44, 29.9.1944
• - 218.) Tauno Pätsin suorittama Väinö Ojalehdon haastattelu
• - 219.) Taimi Pitkäsen suorittama Mauno Säkkisen haastattelu, 1997
• - Jalkaväenkenraali F. Hochbaumin käsky 22.9.1944
• - Lennätinsanoma, Rj.Pr:n lenn.san. No 1123/II/51 sal./10.10.44 (eversti Juva)
• - 522. Haastattelu, Seppo Ervasti, 27.1.2021
• - Kriegstagebuch A.O.K. 20, September 1944
• - Kansataisteli 10/1984, Puna-armeija tuli Kuusamoon ja Suomussalmelle 1944

24.7.2012 (1.11.2026 08:53)