Iljušin Il-2 Sturmovik

Ajatus erityisesti maataistelutehtäviin tarkoitetun lentokoneen kehittämisestä esitettiin alun perin Dmitri Grigorovitšin toimesta 1930-luvun alkupuolella. Vuonna 1938 Sergei Iljušin suunnitteluryhmineen kehitti maataistelukoneen prototyypin, joka sai tunnuksen TsKB-55. Koneen ensilento suoritettiin lokakuussa 1939. Lentokokeissa havaittiin tarve tehokkaammalle moottorille, minkä seurauksena seuraavaan prototyyppiin, TsKB-57:ään, asennettiin tehokkaampi Mikulin AM-38 -moottori. Testien jälkeen lentokone hyväksyttiin sarjatuotantoon maaliskuussa 1941, jolloin se sai virallisen nimityksen Il-2.

Il-2 oli ensimmäisiä nimenomaan maataistelutehtäviin suunniteltuja lentokoneita, ja sitä pidetään yleisesti yhtenä tämän konetyypin kehityksen merkittävimmistä edustajista. Sen keskeinen ominaisuus oli vahva panssarointi, joka tarjosi suojaa erityisesti jalkaväen käsiaseiden tulelta. Rakenteellisten suojausratkaisujen ansiosta koneen vaurioituminen ei välttämättä johtanut lentäjän menehtymiseen, vaan tämä saattoi selvitä hengissä myös pakkolaskun yhteydessä.

Il-2 aseistus koostui siipiin asennetuista kahdesta 20 millimetrin VJa-konetykistä ja kahdesta 7,62 millimetrin konekivääristä. Lisäksi koneeseen voitiin kiinnittää kahdeksan RS-82-rakettia sekä enintään 400 kilogrammaa pommeja. Moottoria ja ohjaamoa suojasi 5–12 millimetrin paksuinen panssarointi. Ohjaamon etuosassa lentäjää suojasi lisäksi 55–65 millimetrin paksuinen K-4-panssarilasi. Nämä suojaus- ja aseistusratkaisut tekivät Il-2 Neuvostoliiton ilmavoimien keskeisen maataistelukoneen toisen maailmansodan aikana.

Tekniset tiedot

Versiot

Il-2 Sturmovik maataistelukoneesta valmistettiin neljää eri versiota, joista Il-2M ja Il-2M3 olivat yleisimmät.

• - Il-2 - yksipaikkainen malli
• - Il-2M – kaksipaikkainen taka-ampuja malli
• - Il-2M3 – parannettu versio Il-2M:stä
• - Il-10 – valmistukseen aivan sodan lopulla

Taka-ampujan paikalla varustettu Il-2M otettiin tuotantoon vuoden 1942. Ongelmaksi kuitenkin muodostui koneen takapainoisuus. Tämä korjaantui vuonna 1943 tuotantoon tulleen uuden Il-2M3 mallin myötä. Uudessa mallissa oli parannettu lento-ominaisuuksia siiven nuolimuotoisuudella ja tehokkaammalla moottorilla (1750 hv). Myös aseistusta parannettiin korvaamalla 20mm tykit, uusilla 23mm Vja-tykeillä. Il-10 malli tuli rintamakäyttöön vasta helmikuussa 1945.

Tuotanto

Tehdastuotanto aloitettiin vuoden 1941 alussa. Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon koneita oli valmiina 249 kappaletta, joista vain 18 oli toimitettu joukoille. Lopullinen valmistusmäärä oli n. 36 000 kappaletta, joista suurin osa oli Il-2M3-mallia.

Taktiikka

Il-2 Sturmovik lentäjät ilmestyivät yleensä kohteen ylle hyvin matalalla lentäen, usein noin 50 metrissä. Vihollisen oli vaikea havaita matalalla lenteviä, maaston muotoja lentäessään hyödyntäviä koneita. Joidenkin tietojen mukaan ne ampuivat yleensä jonkin verran yli ja pudottivat pomminsa epätarkasti. Luulisi, että lentäjän koulutustasolla ja kokemuksellakin on tässä ollut jotain tekemistä.

Tehokkuus

Il-2-maataistelukone osoittautui tehokkaaksi erityisesti maanteillä liikkuvia ajoneuvokolonnia vastaan suunnatuissa hyökkäyksissä. Hyviä tuloksia saavutettiin myös lentotukikohtiin ja rautatieinfrastruktuuriin kohdistuneissa iskuissa. Erityisesti ratapihat muodostivat laajoina ja usein runsaasti kalustoa sisältävinä alueina otollisia hyökkäyskohteita. Panssaroimattomat ja kevyesti panssaroidut ajoneuvot olivat haavoittuvia Il-2 aseistukselle. Myös RS-82-raketeilla voitiin tietyissä olosuhteissa vaurioittaa tai tuhota panssarivaunuja, vaikka niiden teho panssaroituja maaleja vastaan riippui muun muassa osumakohdasta ja panssaroinnin vahvuudesta.

Kiestingin suunnalla sijainnut Pontsalenjoen lentotukikohta joutui toistuvasti Il-2-maataistelukoneiden hyökkäysten kohteeksi. Hyökkäysten kerrotaan vaikeuttaneen merkittävästi tukikohdan toimintaa ja lisänneen tarvetta tehostaa ilmatilan valvontaa. Yllätyshyökkäysten torjumiseksi alueelle tuotiin myös ilmavalvontatutka. Tapaus havainnollistaa maataistelulentokoneiden merkitystä vihollisen lentotoiminnan häiritsemisessä sekä lentotukikohtien operatiivisen toimintakyvyn heikentämisessä.

Il-2 panssarintorjuntakykyä koskeviin neuvostoliittolaisiin sotaraportteihin on kuitenkin suhtauduttava kriittisesti. Kurskin taistelua käsittelevissä neuvostoliittolaisissa väitteissä esitetään, että Il-2 Sturmovik -koneet olisivat tuhonneet 70 panssarivaunua 9. panssaridivisioonalta vain 20 minuutissa. Väite vaikuttaa kyseenalaiselta, kun sitä verrataan saksalaisten panssarijoukkojen kokonaistappioihin ja tappioiden syitä koskeviin arvioihin. Saksalaisten panssarivaunutappioiden on esitetty aiheutuneen pääasiassa maavoimien asejärjestelmien, kuten panssarivaunujen, panssarintorjuntatykkien ja kenttätykistön, vaikutuksesta. Ilmahyökkäysten osuutta tappioihin on siten arvioitava erikseen, eikä kaikkia taistelujen aikana ilmoitettuja tuhoamisia voida pitää vahvistettuina menetyksinä.

Vielä huomattavampi on väite, jonka mukaan Il-2-koneet olisivat tuhonneet 270 panssarivaunua 3. panssaridivisioonalta kahden tunnin aikana. Tosiasiassa divisioonan panssarirykmentin käytössä oli kyseisenä ajankohtana vain noin 90 panssarivaunua, joten väite ei ole uskottava sellaisenaan. Tällaiset ristiriidat korostavat puna-armeijan sotilaslähteiden kriittisen tarkastelun merkitystä. Il-2 tehokkuutta arvioitaessa on erotettava toisistaan lentäjien ilmoittamat osumat ja tuhoamiset, vihollisen todelliset kalustotappiot sekä tappioiden eri aselajeille kohdistuva osuus. Näin voidaan muodostaa tasapainoisempi kuva koneen todellisesta sotilaallisesta suorituskyvystä.

Lähdeluettelo

• - Sodanajan Kuusamo 1941-1944, Tapio Heiskanen 2009
• - Iljusin Il-2, url: https://fi.wikipedia.org, 19.12.2024
• - Iljusin Il-2, url: https://en.wikipedia.org, 19.12.2204

14.2.2009 (9.10.2026 16:14)