Heeresgruppe Nord

Yleistä

Heeresgruppe Nord eli Pohjoinen armeijaryhmä oli Saksan Wehrmachtin yhtymä, joka perustettiin 1.4.1941. Unternehmen Barbarossassa sen vastuualueeksi määrättiin pohjoinen rintamanosa. Heeresgruppe Nordin komentaja oli Generalfeldmarschall Ritter von Leeb, jonka esikunta siirtyi 22.4.1941 Waldfriedeniin. Armeijaryhmälle alistettiin toukokuun loppuun mennessä kaksi jalkaväkiarmeijaa (A.O.K. 16 ja A.O.K. 18), sekä yksi panssariarmeija (4.Pz.A.).

Tavoite

Armeijaryhmän tavoitteena oli tuhota Baltian alueen neuvostojoukot, Leningradin valtaaminen, Neuvostoliiton Itämeren laivaston eliminointi ja yhteyden saaminen Suomen armeijaan. Operaation oli ajateltu kestävän noin 6-8 viikkoa ja Neuvostoliiton pitäisi olla lyöty kolmen suuren armeijaryhmän (Heeresgruppe Nord, Heeresgruppe Mitte ja Heeresgruppe Süd) toimesta.

Heeresgruppe Nordia vastassa oli 22.6.1941 Neuvostoliiton kolmen armeijan vahvuinen Baltian rintama. Sen 8. -ja 11. armeija oli etulinjassa ja reservinä oli 27. armeija.

Organisaatio

Komentajat

Huolto

Armeijaryhmällä oli kaksi suurta huoltoaluetta: Tilsit, jonne oli varastoitu 14 949 tonnia ammuksia ja 19 671 kuutiometriä polttoaineita sekä Gumbinnen, jonne oli varastoitu 12 854 tonnia ammuksia ja 20 228 kuutiometriä polttoaineita.

Hyökkäys itään

Armeijaryhmä aloitti hyökkäyksensä itään 230 km leveällä vastuualueellansa yhtä aikaa muiden armeijaryhmien kanssa kesäkuun 22.päivänä 1941 klo 03.05. Hyökkäys eteni ensi hetkistä alkaen erittäin nopeasti ja neuvostoliittolaiset rajajoukot lyötiin nopeasti. Jo saman päivän iltana oli jalkaväki edennyt huikeat 65 km.

Pian voitiin huomata, että Heeresgruppe Nord taisteli muista idässä olevista armeijaryhmistä poikkeavissa olosuhteissa. Sen edettyä Baltian maiden alueella oli vastaanotto erittäin ystävällinen, sillä taistelualueella asuin pääosin saksalaisille ystävällismielinen siviiliväestö. Virolaiset, liettualaiset ja latvialaiset suhtautuivat pääosin myötämielisesti saksalaisiin ns. vapauttajiin, niinpä saksalaiset alkoivat jo puhua ns. "kukkasodasta" (Blummenkrieg). Sillä siviiliväestö tarjoili eteneville joukoille syötävää ja juotavaa sekä kukkia.

Hyökkäyksen kolmantena päivänä 24.6., liettualaiset nousivat jo avoimeen kapinaan venäläisiä miehittäjiä vastaan, saksalaisten IR 89, IR 405 ja 121.Aufkl.Abt. vallatessa pääkaupungin Riikan. Samana päivänä käytiin myös itärintaman ensimmäinen suuri panssaritaistelu Heeresgruppe Nordin alueella. Tilanne olisi voinut kääntyä saksalaisille tuhoisaksi sillä venäläiset hyökkäsivät käyttäen uusia KV-1 tankkeja, joihin ei tehonnut kuin 88mm ilmatorjuntatykki. Venäläiset eivät kuitenkaan osanneet hyödyntää KV-panssarivaunujen ylivoimaisuutta ja joutuivat saarroksiin ja menettivät 186 tankkia (joista 29 kpl KV-1:siä), 77 kenttätykkiä, 23 panssarintorjuntatykkiä ja noin 600 ajoneuvoa.

Oberst Knaakin johtama 8.Brandenburg-Regiment onnistui puna-armeijan univormuihin pukeutuneena yllätysiskulla valtaamaan Duenan suuret sillat ja mikä puolestaan mahdollisti 8.Panzer-Division etenemisen. Mansteinin komentama armeijakunta oli näin jo edennyt 300 km lähtöpaikastaan.

Heeresgruppe Nordin joukot etenivät aina Leningradin esikaupunkialueelle asti, kunnes Reichskanzler Hitler päätti keskeyttää hyökkäyksen. Tarkoituksena olikin saartaa Leningrad, ei vallata sitä. Laatokan etelärannalla saksalaiset joukot etenivät aina Tihvinään asti, mutta eivät onnistuneet saamaan yhteyttä suomalaisiin joukkoihin Syvärin suunnalla.

1942

Kenraali Andrei Vlasovin komentama venäläinen 2.Iskuarmeija aloitti hyökkäyksensä 22.1.1942 ja eteni Olhavanjoen yli kuuden divisioonan voimin. Eteneminen jatkui kohti koillista Novgorodin rautatielle. Saamaan aikaan aloitti hyökkäyksensä Venäjän 54. Armeija Pähkinänlinnan alueelta tavoitteenaan tuhota Saksan 18. Armeija. 54. Armeijan hyökkäys kuitenkin pysähtyi 20.3.1942 Saksan I Armeijakunnan tiukkaan vastarintaan. Tällä välin 2.Iskuarmeija, huolimatta täydennykseksi saapuneesta XIII Ratsuväki-armeijakunnasta, oli joutunut vaikeaan asemaan. Sen huoltoyhteydet olivat vaarassa katketa ja 15.-19.3.1942 käydyissä raskaissa taisteluissa 2.Iskuarmeija jäikin mottiin. Saksan 18. Armeija oli katkaissut sen yhteydet muihin neuvostojoukkoihin. Motin tuhoaminen jatkui aina toukokuun lopulle, mm. kenraali Vlasov itse jäi saksalaisten vangiksi. Vlasov katsoi joutuneensa valtiojohtonsa pettämäksi ja siirtyi saksalaisten riveihin taistelemaan venäläisiä vastaan. Hänestä tuli "Venäjän vapautusarmeijan" ROA komentaja (2 divisioonaa: 600.Jv.D ja 650.Jv.D).

1943

Vuonna 1943 elettiin Suomen rintamalla asemasotavaihetta ja tilanne oli varsin rauhallinen. Kumpikaan osapuoli ei ryhtynyt suurimittaisiin operaatioihin. 15.9.1943 laskettiin Saksalais-suomalaisen rintaman edessä olevan enää vain 270 000 venäläistä sotilasta, joita vastassa oli 550 000 suomalaista ja saksalaista sotilasta. Suomen armeijan vahvuus oli tuolloin noin 350 000 miestä ja niitä vastassa oli vain 180 000 venäläistä. Saksan 20.Vuor