Tokarev SVT-40

Yleistä

Vuonna 1938 järjestettiin Neuvostoliitossa suunnittelukilpailu, jonka tarkoituksena oli löytää korvaava asemalli teknisesti monimutkaiselle AVS M36 Simonov automaattikiväärille. Kilpailun voitti Feodor Vasiljevits Tokarevin (1871–1968) suunnittelema puoliautomaattikivääri. Aseen prototyypit valmistuivat vielä saman vuoden aikana ja se hyväksyttiin puna-armeijan sotatarvikkeeksi 26.2.1939 nimikkeellä SVT-38. Joulukuussa 1939 asetta käytettiin jo sotatoimissa Suomea vastaan (talvisota). SVT-38 ei kuitenkaan ollut kenttäolosuhteissa menestys, sillä se ei toiminut kunnolla likaisena ja pakkasessa.

Kevättalvella 1940 otettiin puna-armeijassa käyttöön SVT-38:n uudistettu malli SVT-40. Aseen virallinen nimi oli Samozarjadnaja Vintovka Tokareva, obrazets 1940 g. (SVT 40). Se hyväksyttiin puna-armeijan sotatarvikkeeksi 13.4.1940. Lue lisää: kaliiperi 7.62x54R

Toiminta

Kun ase laukaistaan on luisti painanut lukon perän alas, jolloin lukko on lukittuneena jäykkäyhteyteen laatikon kanssa ja sulkee patruunan patruunapesään. Luodin ohitettua piipussa noin 11 cm:n päässä piipunsuusta olevan kaasureiän, pääsee ruutikaasu kovalla paineella kaasusylinteriin, joka kaasun paineen vaikutuksesta työntää kaasumäntää taaksepäin. Kaasumännän varsi työntää vastaavasti luistia, jolloin sei aloittaa matkansa taakse. Liikuttuaan noin 10 mm nostaa luisti nostopinnoillaan lukon takapään ylös, jolloin jäykkäyhteys katkeaa ja lukko lähtee luistin mukana taaksepäin. Lukko ja luisti käyvät laatikon perällä virittäen samalla iskuvasaran ja palautuvat jälleen palautinjousen työntämänä eteen syöttäen uuden patruunan piippuun.

Aseen toimivuuden parantamiseksi patruunapesän kaulaan ja kaulakartioon on tehty pitkittäiset hyvin kapeat urat helpottamaan hylsyn irtoamista patruunapesästä. Tällä pyritään estämään poistettavan hylsyn jumiutuminen patruunapesään.

Kaasunsäätimellä säädetään piipusta edelleen kaasusylinteriin pääsevän kaasun määrää. Säätimessä on viisi poikittaista erisuurta reikää, joista haluttu voidaan asettaa kaasukammion vastaavan aukon kohdalle. Säätimen pää on numeroitu viisikulmio, jota käännetään säädinavaimella haluttuun asentoon. Mitä kevyempää latausta patruunassa käytetään, sitä suurempi tulee valitun aukon olla, jotta riittävä määrä kaasua pääsee kaasusylinteriin.

Kaasunsäätimen säädössä on muistettava, että mitä suurempi reikä säätimeen on valittu, sitä nopeammin kiväärin osat saattavat rikkoutuva. Kiväärin normaalin toiminnan varmistamiseksi tulisi valita sellainen kaasunsäätimen asento, että ase toimii varmasti, mutta samalla osat joutuvat mahdollisimman pienten kaasun paineesta johtuvien iskujen kohteeksi.

Tekniset tiedot

Aseen ominaisuuksia

Suomessa Suojeluskuntain ase- ja konepaja Oy (Oy Sako AB) teki 18.11.1940 arvion SVT-38 kiväärin teknisistä ominaisuuksista. Erään lähteen mukaan kyse oli SVT-40 kivääristä, mutta marraskuussa 1940 ei suomalaisilla vielä ollut muuta kuin SVT-38 kiväärejä. Asesuunnittelija N. Talvenheimo listasi raporttiinsa seuraavat havainnot:

• 1.) Sulkuolka on suhteellisen kaukana patruunan kannasta, lukon takaosassa. Lukon kehys on liian heikko, mikä aiheuttaa lukon kehyksen taipumista ja suuren korkeushajonnan osumissa.
• 2.) Kaksiosainen tukki, ei mahdollista aseen metalliosien kunnon kiinnitystä (tämä oli korjattu SVT-40 yksiosaisella tukilla).
• 3.) Aseen piippu on liian ohut ja kiinnitys huono, vaikuttaen osumatarkkuuteen. Aseen lämmetessä osumapisteellä oli taipumusta siirtyä yleensä ylöspäin.
• 4.) Tähtäinlaitteet ovat heikkorakenteiset ja epätarkat.
• 5.) Kaasusylinterikoneisto ja siihen yhdistetty suujarru-liekinsammuttaja on monimutkainen ja kallis valmistaa.
• 6.) kiväärin kantotapa on pitkän lippaan vuoksi epäkäytännöllinen.
• SVT-40 oli koneistoltaan paljolti edeltäjänsä (SVT-38) kaltainen. Se erosi siitä seuraavissa kohdin: Ase oli kevyempi (n. 0,7 kg), aseen tukki oli yksiosainen ja lyhyempi, tukissa oli vain yksi siderengas entisen kahden asemasta, liipaisinkaari, luisti ja lipas olivat kevyempirakenteisia. Lisäksi puhdistuspuikko oli siirretty aseen sivulta piipun alle.

Tuotanto

Puoliautomaattisten kiväärien tuotanto siirtyi SVT-38 mallista SVT-40:een vuoden 1940 lopulla. Vuonna 1940 venäläiset ehtivät valmistaa vain muutamia tuhansia SVT-40 kiväärejä, mutta seuraavana vuonna niitä valmistettiin jo yli miljoona kappaletta. Asetta valmistivat Tulan, Ižhevskin ja Kovrovin asetehtaat. Vuonna 1942 valmistettiin vielä 264 000 kivääriä, ennen kuin siirryttiin AVT-40 sarjatuliversion tuotantoon. Erään tiedon mukaan Kovrovin asetehdas (Kovrov Arsenal) ei koskaan valmistanut SVT-40 kivääreitä, vaan kyseessä olisi ollut Podolskin asetehdas nro 460.

Saksalaisten aloitettua operaatio Barbarossan kesäkuussa 1941 (hyökkäys Neuvostoliittoon), oli puna-armeijan jalkaväkidivisioonissa joka kolmas kivääri SVT-40. Se toikin merkittävän tulivoiman lisän puna-armeijalle. Myöhemmin kuitenkin havaittiin, että ase ei ole aivan niin tarkka ja luotettava kuin oli toivottu. Siksi aseen valmistuksesta luovuttiin vuonna 1942. Nyt tuotantoon otettiin sarjatuliversio AVT-40. Se oli kuitenkin huono ratkaisu, sillä aseen koneisto ei kestänyt sarjatulen tuomaa rasitusta.

SVT-40:stä oli olemassa myös tarkka-ampujaversio varustettuna PU kiikaritähtäimellä. Vuonna 1941 valmistui 43 782 tarkka-ampujakivääriä ja vuonna 1942 vielä 14 210 kpl ennen kuin tuotanto lopetettiin 1.10.1942. Suurimman osan tarkka-ampujaversioista valmisti Tula Arsenal (1941 38006 kpl ja 1942 14210 kpl). Ilmeisesti kiikaritähtäimiä asennettiin jonkin verran myös Podolsk Arsenalin (tehdas nro 460) valmistamiin aseisiin, mutta Izhevsk Arsenalin valmistamiin aseisiin ei tiettävästi asennettu kiikaritähtäimiä, ainakaan itse tehtaalla.

Venäläiset asensivat rintamalla PU-kiikaritähtäimiä rikkoutuneista aseista uusiin SVT-40 kivääreihin. Tästä johtuen kaikista Tula Arsenalin valmistamista tarkka-ampujakivääreistä ei löydy tehtaalla lyötyä C tai CH-leimaa. Kentällä asennettiin kiikaritähtäimiä myös Podolskin ja ilmeisesti myös Izhevskin valmistamiin aseisiin.

Sarjanumerot

Aseen sarjanumerot on lyöty seuraaviin metalliosiin: Patruunapesän vasemmalle sivulle, lukon alapinnalle (näkyy, kun poistaa aseesta lippaan), viritinvivun alapinnalle ja lippaan sivulle. Lisäksi numero on lyöty aseen puutukkiin.

Lisävarusteet

Aseen lisävarusteita ovat puukkopistin tuppineen, puhdistuspuikko, puhdistussarja (pesuri, messinkiharja, tuurna ja kaksiosainen öljypullo, ulosvetimen irrotin, jyvän avain ja kaasusäätimen asetusavain). Kaksiosaisessa öljypullossa toisessa osiossa säilytetään puhdistamiseen käytettävää lipeäseosta ja toisessa aserasvaa.

Suomessa

Suomalaiset saivat SVT-38 -puoliautomaattikivääreitä sotasaaliiksi talvisodassa yhteensä 3 850 kpl. Ilmeisesti suuri määrä saatiin saaliina helmikuussa 1940 Kuhmon suunnan taisteluissa. Varsinkin hyvin varustetun Dolinin hiihtoprikaatin (n. 1 800 miestä + n. 300 miehen tiedusteluosasto) hieman erikoinen kohtalo vaikutti asiaan. Eversti V.D. Dolinin miehillä oli tuntuvia ongelmia SVT-38 kiväärien kanssa ja suomalaisten tuleen vastaaminen oli hankalaa, koska heidän aseensa olivat varastorasvoissa ja kovassa 40 asteen pakkasessa jäätyneet. Prikaati tuhottiin helmikuun 1940 alkupuolella käydyissä taistelussa ja aseet saatiin pääosin suhteellisen hyväkuntoisina Suomen armeijan käyttöön.

Erikoista on, että Dolinin hiihtoprikaati oli valiojoukko, eivätkä he tajunneet poistaa aseistaan varastorasvoja. Eversti Dolin oli sotavangeilta saatujen tietojen mukaan kuollut Kiekinkoskella 12.2.1940 omien miestensä ampumana.

Jatkosodan aikana oli puna-armeijan käytössä jo parannettu versio SVT-40, joita saatiin sotasaaliina yhteensä 16 032 kappaletta. Näistä 15 204 kappaletta vuosina 1941–1942. Tarkka-ampujaversiota saatiin vain muutamia. Suomalaiset sotilaat toivat luvatta joitakin satoja SVT-40 kivääreitä rintamalta sotamuistoina kotiin. Suomalaisten käyttämä nimi aseesta oli 7.62 Kautkiv. 40 (7.62 kautkiv/40).

Suomalaisilla oli melkoisia ongelmia aseiden toimivuuden kanssa. Aseen puhtaudesta kenttäoloissa oli huolehdittava selvästi tarkemmin kuin m/28 ja m/39 kiväärien kohdalla. Lisäksi ongelmia toi kaasumännän oikeaoppinen säätäminen. Ongelma johtui suomalaisen (7.62x53R) ja neuvostoliittolaisen (7.62x54R) patruunoiden mitta- ja latauseroista. Nämä ongelmat toivat mukanaan paljon toimintahäiriöitä.

Ongelmia syntyi, kun Tokarevin suhteellisen hento lukkokehys joutui kestämään sille alun perin järeämpien patruunoiden aiheuttama rasitus. Aseen venyvä laukaisu oli myös haittatekijä, joka tehokkaasti vähensi aseen suosiota myöhemmässä metsästyskäytössä.

Myös saksalaiset saivat näitä aseita sotasaaliksipaljon; jopa yli 100 000 kappaletta. Saksan asevoimat (Wehrmacht) käytti asetta laajalti. Saksalainen nimitys aseelle oli Selbstladegewehr 259 (r) lyhennettynä SIG.259(r).

Lähdeluettelo

• - Tokarev-puoliautomaattikivääri m/40 (SVT), SA-ohjemoniste
• - Arma Fennica 2 - Sotilasaseet, Timo Hyytinen, 1987
• - Sotilaskäsiaseet Suomessa 1918 - 1988, Markku Palokangas
• - Ase-Atlas - Maailman käsiaseet, Aleksandr Borisovitsh Zhuk, 1997
• - Ase & Erä 4/1992
• - Ase & Erä 6/2001, Samozarjadnaja Vintovka Tokarev, Matti Ingman
• - Ase & Erä 5/2003, Tokarev SVT 40 on varmatoiminen ase, Topi Flinck
• - Ase & Erä 8/2006, Tokarevin itselataavat automaattikiväärit, Matti Ingman
• - Ase-lehti 3/2005, Tokarev SVT-kiväärien heikkoudet, Matti Ingman
• - Milipedia, url: http://www.pkymasehist.fi/milipedia, 23.9.2010
• - Talvisodan historia, Sotatieteenlaitos, WSOY 1991
• - War Relics Forum, url: http://www.warrelics.eu, 25.6.2015

25.9.2010 (11.9.2025 08:28)