Vanttajankannas 22.–27.9.1944

Tutkimuskysymys: Taisteltiinko Vanttajan linjalla syksyllä 1944?

Tukimuksen tausta ja lähtökohdat

Kuusamon Lahtelan–Vanttajan alueen sotatapahtumista syyskuussa 1944 on esitetty toisistaan poikkeavia tulkintoja. Erityisesti keskustelua on herättänyt kysymys siitä, käytiinkö alueen Salpalinjan puolustusasemissa varsinaisia taisteluita saksalaisen 6.SS-Gebirgs-Division Nordin ja puna-armeijan 205. divisioonan joukkojen välillä.

Väitteet Vanttajan puolustusasemissa käydyistä taisteluista perustuvat ensisijaisesti neuvostoliittolaisiin sotapäiväkirjoihin ja niiden yhteydessä laadittuihin kartta-aineistoihin. Näiden lähteiden tulkinnassa on toisinaan korostettu sitä, että 6.SS-Gebirgs-Division Nordin kyseistä ajanjaksoa koskevat sotapäiväkirjat ovat kadonneet tai tuhoutuneet. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että neuvostoliittolaisten asiakirjojen tiedot olisivat sellaisinaan kiistattomia.

Vaikka divisioonatason saksalainen sotapäiväkirja ei ole käytettävissä, tapahtumista on säilynyt muuta saksalaista sotilasasiakirja-aineistoa. Keskeisiä lähteitä ovat Saksan 20. Gebirgs-Armee sotapäiväkirjat sekä XVIII. Gebirgs-Armeekorps päiväilmoitukset. Näiden lisäksi tutkimuksessa on hyödynnetty tapahtumiin osallistuneiden saksalaisten sotilaiden haastatteluja ja muistiinpanoja, julkaistuja muistelmia sekä alueella tehtyjen maastoinventointien tuloksia.

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, missä määrin neuvostoliittolaisten sotapäiväkirjojen kuvaukset vastaavat muiden lähteiden perusteella rekonstruoitavaa tapahtumakulkua. Erityisesti tarkastellaan joukkojen todellista sijoittumista, tulitoiminnan luonnetta, mahdollisia taistelukosketuksia sekä saksalaisten vetäytymisen ajankohtaa ja toteutustapaa. Tutkimuksen lähtökohtana on, ettei yksittäistä sotapäiväkirjaa voida pitää tapahtumien ehdottoman luotettavana kuvauksena. Sotilasasiakirjat ovat syntyneet operatiivisten tarpeiden, tiedustelutietojen ja raportointikäytäntöjen vaikutuksesta, minkä vuoksi niiden tietoja on arvioitava suhteessa muuhun käytettävissä olevaan lähdeaineistoon.

Taistelun määritelmä

Jotta asioista puhuttaisiin niiden oikeilla nimillä, nostetaan vielä esille se, mikä on taistelu. Määritelmän mukaan, taistelu on sodankäyntiin liittyvän kamppailu, kahden tai useamman osapuolen välillä, jossa osapuolet pyrkivät kukistamaan toisensa. Nykysuomen sanakirjan mukaan: taistelu on sotatoimen väkivaltainen ratkaisuvaihe, jossa vihollinen pyritään alistamaan.

Tutkimuskysymyksen arviointi edellyttää käsitteellistä erottelua varsinaisen taistelun, tulitoiminnan ja viholliskosketuksen välillä. Yleisessä sotahistoriallisessa merkityksessä taistelulla tarkoitetaan kahden tai useamman vastakkaisen aseellisen osapuolen välistä sotilaallista yhteenottoa, jossa osapuolet pyrkivät vaikuttamaan toistensa toimintakykyyn ja saavuttamaan asetetun taktisen tavoitteen. Nykysuomen sanakirjan määritelmässä taistelu kuvataan sotatoimen väkivaltaiseksi ratkaisuvaiheeksi, jossa vihollinen pyritään alistamaan. Taistelun olemassaoloa ei kuitenkaan voida ratkaista yksinomaan sen perusteella, onko alueella ammuttu laukauksia. Epäsuora tykistö- tai kranaatinheitintuli voi liittyä esimerkiksi häirintään, tulivalmisteluun, vastatykistötoimintaan tai joukkojen liikkeiden suojaamiseen ilman, että kyseisellä alueella käydään samanaikaisesti jalkaväkijoukkojen välistä taistelua.

Vanttajan tapahtumien kannalta keskeinen kysymys onkin, tapahtuiko Salpalinjan puolustusasemissa saksalaisten ja neuvostoliittolaisten joukkojen välinen varsinainen maataistelukosketus vai rajoittuiko sotilaallinen toiminta pääasiassa etäältä toteutettuun vähäiseen tykistö- ja kranaatinheitintuleen (häirintätuli) sekä tiedusteluun.

Sotilaalliset tapahtumat 22.-27.9.1944

Seuraavaksi käydään läpi tapahtumat päivittäin aikavälillä 22.-27.1944, perustuen saksalaisiin sotapäiväkirjoihin ja saksalaisten paikanpäällä olleiden veteraanien lausuntoihin.

22.9.1944

Saksalainen jälkivartio (komppania I/SS-G.J.R. 11) oli 22.9.1944 asemissa Haukiniemen suunnalla, pääjoukon jo odotellessa Salpalinjan asemissa Vanttajan linjalla. Puna-armeijan noin komppanian vahvuinen joukko hyökkäsi viivytysasemia vastaan, ilman panssarivaunujen tukea. Saksalaiset torjuivat hyökkäyksen helposti. Taistelu oli käytännössä vähäistä laukausten vaihtoa, muutamia konekiväärisarjoja, vihollisen irtautuessa nopeasti. Ilmeisesti saksalaisten pioneerien asettama miinakettä myös vaikutti innokkuuteen hyökätä. Saksalainen jälkijoukko näki kuitenkin parhaaksi vetäytyä aamulla 23.9. Salpalinjan suojiin, sillä viholisen kevyet panssarivaunut alkoivat äänihavaintojen perusteellä lähestyä aluetta. Tapahtuman aikaan, ammuttiin molemminpuolista tykistötulta, Lämsänkylän tien alueelle. Lisäksi saksalainen tykistö ampui häirintätulta Marjovaara–Kuohulampi alueelle, Kemilän länsipuolelle.

23.9.1944

Salpalinjalla, välillä Kuusamojärvi–Iijärvi (käsittäen Lahtela–Vanttaja–Taipale alueen) oli 23.9.1944 asemissa saksalaisen 6.SS-vuoristodivisioona Nordin kolme pataljoonaa, III/SS-G.J.R. 11 ”RH”, I/SS-G.J.R. 12 "MG" (pl. 3./SS-G.J.R. 12) ja III/SS-G.J.R. 12 ”MG”, sekä sivustatukena SS-komppania 17./SS-G.J.R. 12. Saksalaiset käyttivät tästä puolustuslinjasta nimityksiä Kuusamostellung ja Kuusamo-Schutzstellung. Tulitukea viivytysosastolle antoi yksi tykistöpatteristo III/SS-G.A.R. 6, sijoitettuna osin Sänkikankaan tuntumaan, sekä 10./G.A.R.82 Kajaanin tien varressa (24.9.), sekä osa moottoroidusta raketinheitinosasto 11:sta (Werfer Abteilung 11 (mot)). Lisäksi Saapunki-Kolvanki alueella oli yksi kranaatinheitin joukkueella vahvistettu komppania.

24.9.1944

Puna-armeijan etujoukon pääosa edelleen aamulla Haukiniemen suunnalla, mutta siirtymässä jo länteen, lähemmäksi Vanttajan linjaa. Edellisenä päivänä ammuttu tykistötuli oli sytyttänyt tulipaloja Lämsänkyläntien varrella. Saksalaisia tiedustelupartioita liikkui Rukan, Määttälänvaaran ja Iivaaran suunnilla.

25.9.1944

Vanttajan linjan edessä molemmin puolista tykistötulta. Saksalaisten tiedustelupartiot pohjois- ja eteläsivustalla totesivat alueen olevan vapaa vihollisesta. Käytännössä tykistötuli suuntautui molemmin puolin oletettujen tykistöasemien suuntaan, ei niinkään Salpalinjan tuntumaan (Veteraani haastettelut ja maaston inventointi).

26.9.1944

Saksalaiset tyhjensivät aamulla klo 05.00 alkaen asemansa Vanttajan linjalla, jättäen vain kaksi joukkuetta (Jagdkommando) Salpalinjan asemiin. Tiedustelutehtäviin jätetyt joukkueet (Jagdkommando), siirtyivät kuitenkin keskipäivään mennessä lännemmäksi, Tarttumakankaalle. (Haastattelussa saksalainen veteraani puhuu "viimeisistä mohikaaneista", tarkoittaen Jagdkommandoja).

Saksalaiset joukot siirtyivät 26.-27.9.1944 aikana uusiin asemiin, salpalinjan kenttälinnoitettuihin asemiin Kilkilösalmella (Posio-Stellung).

27.9.1944

Kilkilösalmen Salpalinjan asemiin jäi tässä vaiheessa SS-pataljoona III/SS-G.J.R. 12 ja sitä tukemaan tykistöpatteristo III/SS-G.A.R. 6. Tiedustelutehtävään jätetyt Jagdkommandot olivat tässä vaiheessa Petäjäkankaalla ja Posion tien risteyksen tuntumassa.

Neuvostoliittolaiset joukot

Salpalinjan itäpuolella oli asemissa Kiestingin suunnalta vetäytyneiden saksalaisten perässä tulleita puna-armeijan 205. divisioonan joukkoja. Lahtelan itäpuolella oli julkaistujen neuvostoliittolaisten sotapäiväkirjojen tietojen mukaan etujoukkona puna-armeijan pataljoona, I/Kiv.R 721. Divisioonan loput joukot olivat selvästi idempänä.

Muut todisteet

Nyt on käyty läpi tapahtumat Lahtelan suunnalla päivä päivältä, aikavälillä 22.9.-27.9.1944. Näiden lähteiden valossa, alueella ei taisteltu, mutta tykistön ja kranaatinheittimistön häirintätulta kuitenkin ammuttiin. Nyt on aika tutustua muihin asiaan liittyviin todisteisiin.

Joukkojen sijoittuminen maastossa

Maaston inventoinnin yhteydessä löydetyt puna-armeijan joukkojen asemat (poterot) sijaitsevat kuitenkin suurimmaksi osaksi selvästi idempänä, kuin mitä puna-armeijan sotapäiväkarttaan on piirretty. Tässä kartassa alueelle on merkitty pataljoona, mutta maastosta löytyi vain noin 80 poteroa, mikä vastaa vajaan komppanian vahvuutta. Tämän vuoksi voidaan olettaa pataljoonan kahden muun komppanian olleen hieman taempana, eikä ehkä niin alttiina saksalaisten epäsuoralle tulelle.

Maastosta löydetyt asemat ovat taktisesti tarkoituksenmukaisemmat, kuin sotapäiväkirjan liitteenä olevaan karttaan piirretyt. On vaikea sanoa, miksi asemat on piirretty karttaan lännemmäksi ja selkeästi lähemmäksi saksalaisten asemia, kuin havaitut poterot. Voi olla, että karttaan on piirretty käsketty etenemistasa ja maastossa on se, mitä on ollut järkevä toteuttaa. Voihan tietenkin myös olla, että tällä piirrosteknisellä tempauksella, on ollut tarkoitus näyttää omien joukkojen toiminta parempana (aggressiivisempana), kuin se todellisuudessa on ollut.

Maastosta löydetyt "taistelun" jäljet

Saksalaisten ja neuvostoliittolaisten asemista ei ole löytynyt käsiaseiden hylsyjä, mikä on erikoista jos alueella olisi ammuskeltu, tai jopa taisteltu. Käsiaseiden käyttämättömiä patruunoita on löytynyt. Myös ammutun epäsuorantulen vaikutukset maastoon ovat olleet vähäisiä ja merkkejä siitä on vain vähän näkyvissä. Tykistön osuus häirintäammunnasta on ollut kranaatinheittimiä selkeästi vähäisempi. Saksalaisten sotapäiväkirjojen tietojen mukaista häirintätulta tukee Vanttajan linjan takamaastosta löytyneet 81 mm kranaatinheittimien tyhjät ammuslaatikot, sekä Sänkikankaalta löytyneet 10.5cm le.F.H.18 -kevyen kenttähaupitsin hylsyt. Raskaiden 15cm s.F.H.18 kenttähaupitsien hylsyjä puolestaan ei ole löytynyt yhtään, eikä patteri tiettävästi ampunut ollenkaan. Vaikuttaisi siltä, että puna-armeijan tykistö on häirintäammunnallaan tavoitellut saksalaisten tykistöasemia, ei niinkään Salpalinjan asemien suojassa olevia joukkoja.

Alueella on ammuttu, myös raketinheittimillä, sillä 23.9. puna-armeija ampui Katjusha-raketinheittimellä, tosin kohdealueesta ei ole täyttä varmuutta, tarkoittaen onko ammuttu salpalinjan asemaan vai taemmaksi. Neuvostoliittolaisen sotapäiväkirjan maininta tuhansista tykistölaukauksista, ei kuitenkaan voi pitää paikkansa, sillä sellaisen keskityksen osuminen noin pienelle alueelle, olisi näkynyt ja näkyisi yhä edelleen.

Alueelta on löytynyt jonkin verran molempien osapuolien sotilaiden käytössä olleita ja paikan päällä hukkaamia käsiaseiden patruunoita. Saksalaisten asemista löytyi muutamia Mauser K98k kiväärin ja MG 34 konekiväärin patruunoita kaliiperissa 7.92x57 ja neuvostoliittolaisten asemista 7.62x54R kaliiperisia Mosin-Nagant kiväärien patruunoita. Mielenkiintoista on, ettei näistä paikoista löytynyt yhtään hylsyä, merkkinä siitä, että alueella olisi käsiaseilla ammuttu. Tapahtumasta on tietenkin kulunut runsaasti aikaa ja voidaan ajatella, että paikan päällä vierailleet henkilöt ovat mahdollisia hylsyjä ottaneet mukaansa. Tämä on tietenkin täysin mahdollista, mutta olisiko kaikki hylsyt kerätty ja vain kunnossa olevat patruunat jätetty. Itseasissa, asian voisi ajatella olevan täysin päin vastoin, sillä alueella liikkuneet nuoret keräsivät juurikin maastoon jääneitä patruunoita ja räjäyttelivät niitä mm. leirinuotioilla. Tältä kantilta asiaa ajatellen, hylsyjen ja tyhjien patruunakampojen puuttuminenkin osaltaan kertoo siitä, ettei alueella ammuttu käsiaseilla.

Saksalaiset sotapäiväkirjat

Saksalaiset sotapäiväkirjat (Kriegstagebuch A.O.K. 20 / XVIII.(Geb.)A.K.) eivät siis puhu 24.9.–27.9.1944 tapahtumista taisteluna. Voisi päätellä, että puna-armeijan ampuma epäsuorantulen häirintätuli on ollut vähäistä ja suhteellisen epätarkkaa, tosin on muistettava, että saksalaiset joukot pääsivät nauttimaan Salpalinjan asemien antamasta erinomaisesta suojasta. Toisaalta voidaan olettaa, venäläisen tykistön tavoitelleen saksalaisten tykistön asemia, mitkä olivat pääasiassa Sänkikankaan suunnalla, eivät Vanttajassa. Jos alueella olisi taisteltu, olisi tuolloin varmaankin tullut myös tappioita, kaatuneita ja haavoittuneita, näistä ei kuitenkaan ilmoituksia ole.

Saksalaiset sotapäiväkirjat puolestaan kertovat puna-armeijan joukkojen käyttäytyneen yllättäväkin hillitysti (24.9.1944). Saksalaisten ampumasta epäsuorantulen häirintäammunnan vaikutuksista saksalaisilla ei ollut tietoa. Eli venäläisten mahdolliset tappiot, selkeästi huonommissa asemissa eivät ole tiedossamme. Jos puna-armeijan kartan ilmoittamalle alueelle olisi ryhmitetty suhteellisen ahtaasti kokonainen puna-armeijan pataljoona, voitaisiin arvioida tappioiden olleen tässä tapauksessa huomattavat.

Veteraanien haastattelut

Saksalaisten sotaveteraanien haastattelut ja muistelmat muodostavat tärkeän täydentävän lähderyhmän Vanttajan tapahtumien tutkimuksessa. Niiden erityinen arvo perustuu siihen, että kertojat osallistuivat itse syyskuun 1944 tapahtumiin ja olivat sijoitettuina kyseiselle puolustusalueelle. Muistitietoon liittyy kuitenkin lähdekriittisiä rajoituksia. Tapahtumien ja niiden myöhemmän kuvaamisen välinen pitkä ajallinen etäisyys voi vaikuttaa yksityiskohtien muistamiseen. Lisäksi yksittäisen sotilaan havaintomahdollisuudet ovat rajoittuneet hänen omaan sijoituspaikkaansa ja tehtäväänsä. Veteraanien kertomuksia on tämän vuoksi arvioitava suhteessa sotapäiväkirjoihin, joukkojen sijoittumistietoihin ja maastohavaintoihin.

Jochen Seeliger

Vuonna 2004 haastateltu Jochen Seeliger palveli syksyllä 1944 konekivääriampujana saksalaisen SS-vuoristojääkärirykmentin 11. rykmentin 12. komppaniassa (12./SS-G.J.R. 11). Hänen sijoituspaikkansa sijaitsi Lämsänkyläntien varrella olleen teräsbetonikorsun numero 12 katolla. Kyseessä oli konekiväärikuvulla varustettu puolustusasema.

Haastattelussa Seeligeriltä kysyttiin, oliko Lahtelan Salpalinjan asemissa käyty taisteluita tai ammuttu käsiaseilla neuvostojoukkoja. Seeliger vastasi kieltävästi ja totesi neuvostojoukkojen pysytelleen kunnioittavan etäisyyden päässä saksalaisten asemista. Haastattelutilanteessa läsnä ollut toinen veteraani, Werner Adam vahvisti Seeligerin kuvauksen.

Seeligerin lausunto on tutkimuksellisesti merkittävä, sillä hänen tehtävänsä konekivääriampujana ja sijoittumisensa puolustusaseman etulinjaan olisivat mahdollistaneet lähialueella tapahtuneen jalkaväkitaistelun havaitsemisen.

Werner Adam

Werner Adam palveli SS-vuoristojääkärirykmentti 12 14. komppaniassa (14./SS-G.J.R. 12). Muistiinpanoihinsa perustuvassa teoksessaan Leben und Überleben Adam kuvaa Vanttajan Salpalinjan asemissa viettämäänsä aikaa syyskuussa 1944. Hän saapui Lahtelan alueelle 22. syyskuuta ja kertoo, etteivät neuvostojoukot häirinneet heidän toimintaansa. Adamin kuvauksessa korostuvat aseiden huoltaminen, muonitus ja tulevaan vetäytymiseen valmistautuminen. Hän kertoo sotilaiden käyttäneen odotusajan muun muassa säilykeruokavarastojen vähentämiseen ja ylimääräisten ampumatarvikkeiden siirtämiseen huoltokuljetusten mukana. Adamin mukaan joukko sai vetäytymiskäskyn noin neljän tai viiden päivän kuluttua asemien miehittämisestä. Hänen kertomuksessaan ei kuvata varsinaista jalkaväkitaistelua Salpalinjan asemissa.

Adamin muistelmat tukevat siten Seeligerin haastattelussa esittämää käsitystä, jonka mukaan Vanttajan asemissa vietetty ajanjakso oli sotilaallisesta valmiudesta huolimatta suhteellisen rauhallinen.

Werner Adam kertoo sanatarkasti kirjassaan seuraavaa: Venäläiset eivät häirinneet meitä, joten voimme rauhassa kääntyä purkkien puoleen. Onneksi olimme saaneet järjestettyä useita sipulikimppuja Kuusamon läheltä. Nyt ne tulivat tarpeeseen. Leikkasimme kaksi paksua sipulia puoliksi täynnä lihaa olevaan purkkiin ja paistoimme ne nuotiolla, se maistui hyvältä. Ei tarvinnut edes pakkeja puhdistaa jälkeenpäin. Seuraavien päivien aikana olimme joka tunti valmiina ottamaan uuden käskyn. Hoidimme itseämme tässä rauhassa ja muuten aseitamme. Samalla paneuduimme jäljellä oleviin naudanlihatölkkeihin. Emme halunneet enää kantaa niitä säkissä. Toinen helpotus marssille oli, että saimme lähettää joukko-osastolle useita ampumatarvikelaatikoita muonavaunun mukana. Tämä lisäsi liikkuvuuttamme tulevia jälkivartiotehtäviä varten. Neljän tai viiden päivän kuluttua käsky tuli. Jätimme Mannerheim-linjan toisen kerran. Reitti oli meille tuttu, joten pystyimme aloittamaan heti. Sillä välin oli hyvä tilapäinen ylityspaikka räjähtäneellä sillalla. Pioneerit olivat rakentaneet sen ja räjäyttäneet sen uudelleen takanamme.

Adamin muistelmat tukevat siten Seeligerin haastattelussa esittämää käsitystä, jonka mukaan Vanttajan asemissa vietetty ajanjakso oli sotilaallisesta valmiudesta huolimatta suhteellisen rauhallinen.

Otto Messner

SSS-Sturmmann Otto Messner palveli SS-vuoristojääkärirykmentti 12 12. komppaniassa (12./SS-G.J.R. 12 „MG“). Hänen muistiinpanoihinsa perustuvassa teoksessaan Aber ich lebe noch käsitellään myös Vanttajan Salpalinjan asemissa vietettyä aikaa. Messnerin komppania saapui Vanttajan alueelle 14. syyskuuta 1944 ja pysyi siellä 26. syyskuuta saakka

Messner kuvaa muun muassa lepoa ja tapaamistaan maanmiehensä Otto Petermeierin kanssa. Myöskään hänen kertomuksessaan ei mainita Salpalinjan asemissa käytyä jalkaväkitaistelua. Messnerin mukaan hänen komppaniansa vetäytyi 26. syyskuuta aamulla kello 05.00 Lahtelasta Sänkikankaalle ja jatkoi saman päivän aikana Kuusamon kirkonkylän kautta Kilkilösalmen suuntaan. Komppanian sijoitus Lahtelaan 14.9.1944 ja vetäytymisen ajankohta vastaa saksalaisissa sotapäiväkirjoissa esitettyä tapahtumakulkua.

Thomas Müller

SS-Rottenführer Thomas Müller kertoo muistiinpanoihinsa pohjautuvassa artikkelissaan 34/1944, kuinka hänen komppaniansa oli asemissa Salpalinjan asemissa Vanttajassa. Müller ei puhu taisteluista mitään. Hän tosin kertoo, että kranaatinheittimet haukahtelivat silloin tällöin, muuten oli rauhallista, neuvostojoukot pysyivät hänen mukaansa etäällä saksalaisten asemista. Hän muistaa myös tavanneensa vanhan tuttavansa Rudin, joka kärsi vatsaongelmista. Müller kertoo, että he suorittivat asehuoltoa ja söivät säilykkeitä ja lampaanlihaa, odotellessaan irtautumista Rovaniemen suuntaan. Vetäytymisen Müller kertoo tapahtuneen aikaisin aamulla 26.9., tosin täysin äänettömästi siinä ei onnistuttu.

SS-tarkka-ampuja Lahtelassa

Thomas Müllerin muistiinpanoissa mainitaan myös saksalainen tarkka-ampuja (Scharfschütze), joka oli sijoitettuna Kuusamojärven ja Vanttajajärven väliselle kannakselle. Tarkka-ampujan toiminta-alue sijaitsi teräsbetonikorsujen numero 10–12 läheisyydessä. Müllerin kertomuksen mukaan tarkka-ampuja ei kuitenkaan päässyt ampumaan, koska sopivia maaleja ei ilmaantunut. Tämän vuoksi ei ilmoituksia tarkka-ampujan tapoistakaan tullut.

Tämä yksittäinen havainto on yhdenmukainen muiden veteraanikertomusten kanssa, joiden mukaan neuvostojoukot eivät lähestyneet Salpalinjan asemia sellaiselle etäisyydelle, jolla saksalaiset olisivat voineet tehokkaasti käyttää käsiaseitaan.

Aarre Kinnunen

Saksalaisten veteraanien kertomusten lisäksi tutkimuksessa on hyödynnetty suomalaisen sotaveteraanin, rajavartiolaitoksen ylivääpeli Aarre Kinnusen lausuntoja. Kinnunen oli osallistunut Vanttajan puolustusasemien rakentamiseen vuonna 1940 palvellessaan JR 40:ssä. Sodan jälkeen hän toimi rajakomppanian vääpelinä ja osallistui tai oli läsnä saksalaisten jättämien miinoitteiden raivaustöissä. Näiden tehtävien vuoksi hän tunsi alueen maaston ja puolustusrakenteet poikkeuksellisen hyvin.

Kinnusen mukaan Vanttajan alueella ei sodanjälkeisten havaintojen perusteella ollut nähtävissä merkkejä varsinaisesta maataistelusta. Hän mainitsi alueella esiintyneen vain muutamia epäsuoran tulen aiheuttamia jälkiä. Lisäksi maastossa näkyivät räjäytetyt teräsbetonikorsut sekä hävitetyn Kenttäradan rakenteet.

Kinnusen havainnot ovat merkityksellisiä erityisesti siksi, että ne perustuvat sodanjälkeiseen maastotilanteeseen aikana, jolloin tapahtumista oli kulunut huomattavasti vähemmän aikaa kuin myöhempien inventointien yhteydessä.

Johtopäätös

Mikään tehdyistä havainnoista, edellä mainittuihin tietoihin pohjaten ei viittaa siihen, että Lahtelassa olisi 24.9.–27.9.1944 taisteltu. Taistelun määritelmä: ”Taistelu on sodankäyntiin liittyvä kamppailu, kahden tai useamman osapuolen välillä, jossa osapuolet pyrkivät kukistamaan toisensa”, ei näiden tietojen valossa täyty (vrt. tykistön ja kranaatinheitinten verkkaista häirintätulta, josta tykistö tavoitteli, vastustajan tykkiasemia, puolin ja toisin).

Tätä näkemystä osaltaan tukevat, useat aiheesta aiemmin kirjoittaneet. Esimerkkeinä mainiten, Franz Schreiber, Jochen Seeliger, Werner Adam, Otto Messner, Thomas Müller ja Wolf Zoepf. Mainittakoon nyt vielä, että näillä saksalaisilla kirjoittajilla oli asiasta omakohtainen kokemus. Saksalaisten veteraanien lausuntoja on pyritty myös tarkastamaan. Olemme todenneet, että heidän komppaniansa ovat todellakin olleet paikanpäällä kyseisenä aikana. Lisäksi todettakoon, että lausunnot ovat poikkeuksetta linjassa sotapäiväkirjatietojen kanssa.

Neuvostoliittolaisten sotapäiväkirjojen lähdekriittinen arviointi

Neuvostoliittolaisten sotapäiväkirjojen merkintöjä ei ole tarkoituksenmukaista hylätä niiden alkuperän perusteella. Niiden käyttö edellyttää kuitenkin lähdekriittistä vertailua muihin aineistoihin. Vanttajan tapauksessa ongelmallisiksi muodostuvan erityisesti joukkojen sijaintiin ja vahvuuteen liittyvät tiedot sekä karttojen ja päiväysmerkintöjen keskinäinen vastaavuus. Koska kirjallinen tai kartografinen tieto poikkeaa systemaattisesti maastohavainnoista ja vastapuolen asiakirjoista, poikkeama tulee ottaa huomioon lähteen evidenssiarvoa arvioitaessa.

Koillissanomissa vuosina 2019–2020 julkaistuista artikkeleista, internetsivustolla www.lapinsota-1944.weebly.com ja Syksy 1944 kirjasta, jotka pohjautuvat neuvostoliittolaisten sotapäiväkirjojen merkintöihin, voisi kommentoida Lahtelan tapahtumien osalta ainakin seuraavia epätarkkuuksia.

Neuvostoliittolaisten sotapäiväkirjojen liitekartoissa 205. divisioonan etujoukot on merkitty lähemmäksi Vanttajan Salpalinjan asemia kuin maastoinventoinneissa tunnistetut poterot osoittavat. Havaittu ero on sotilaallisesti merkityksellinen, sillä joukkojen etäisyys vastustajan puolustusasemista vaikuttaa olennaisesti mahdollisuuteen käyttää käsiaseita ja aloittaa välitön jalkaväkitaistelu.

Maastohavainnot tukevat saksalaisten veteraanien kertomuksia siitä, että neuvostojoukot pysyttelivät suhteellisen etäällä puolustuslinjasta. Neuvostoliittolaisten karttojen ja maastohavaintojen välisen ristiriidan perusteella voidaan kyseenalaistaa neuvostoliittolaisten karttamerkintöjen tarkkuus.

Sotapäiväkirjojen karttojen päivämäärissä on epätarkkuuksia, sillä niiden mukaan puna-armeijan joukkoja olisi 24.9.1944 ollut jo saksalaisten selustassakin (Tuovila–Nissinvaara alueella). Tämän mukaan saksalaisten vetäytymistie kohti Rovaniemeä, olisi ollut poikki. Tämä ei kuitenkaan missään tapauksessa pidä paikkansa, kartan päivämäärässä on selkeä virhe. Jos saksalaisten vetäytymistie olisi todella ollut poikki, olisi se johtanut nopeasti taisteluihin tien uudelleen avaamiseksi. Tästä ei ole mitään mainintaa saksalaisten sotapäiväkirjoissa (vain merkintä: alue vapaa vihollisista). Tätä tietoa tukevat saksalaisten veteraanien kirjat ja jopa puna-armeijankaan oma sotapäiväkirja.

Tämän perusteella neuvostoliittolaisen kartan päivämäärää tai tilannekuvaa on pidettävä erittäin ongelmallisena. Yksi mahdollinen selitys on kartan ajoitusvirhe tai myöhemmin toteutuneen tilanteen merkitseminen aikaisemman päivän kartan yhteyteen. Kokonaisuutena neuvostoliittolaisista kartoista saa vaikutelman, että niitä on laadi jälkikäteen, mahdollisesti viikkoja tapahtumien jälkeen, muistikuvien perustaalla.

Neuvostoliittolaisissa sotapäiväkirjoissa esiintyy tieto saksalaisesta tykistödivisioonasta Kuusamon alueella. Tämä poikkeaa huomattavasti saksalaisista asiakirjoista rekonstruoidusta tykistöryhmityksestä. Vanttajan puolustusaseman tulitukena oli käytettävissä olevien tietojen perusteella vain yksi tykistöpatteristo ja yksi raskas tykistöpatteri, yhteensä noin 16 kenttätykkiä tai haupitsia. Neuvostoliittolainen arvio tykistödivisioonasta merkitsisi siten huomattavaa vihollisen tykistövoiman yliarviointia.

Lisäksi neuvostoliittolaisissa kartoissa saksalaiset tykistöasemat on merkitty pienelle alueelle, joka ei vastaa saksalaisten asiakirjojen ja maastolöytöjen perusteella tunnistettuja tuliasemia. Nämä erot heikentävät neuvostoliittolaisten tiedustelutietojen tarkkuutta erityisesti saksalaisen tykistön sijoittumisen ja vahvuuden osalta.

Sotapäiväkirjoihin viedyt piirrokset Vanttajan ja Tuovilan salpalinjan asemista, ovat epätarkkoja ja lähinnä suuntaa antavia, vaikka puna-armeijan joukot pääsivät saksalaisten vetäydyttyä paikan päälle niihin kaikessa rauhassa tutustumaan ja osin tuhoamaankin ne. Puna-armeijalla oli asemista hyvä ennakkotieto, sillä alueella vuosina 1942–1944 liikkuneet partisaanit olivat näihin tyhjillään olleisiin asemiin päässet tutustumaan ja niistä raportoimaan. Lisäksi puna-armeijan lentotiedustelu oli varmasti nämä puolustusasemat havainnut.

Sotapäiväkirjoissa väitetään, että saksalaiset ampuivat päivittäin etumaastossa liikkuvia puna-armeijan tiedustelupartioita. Tämä etumaasto, missä tiedustelupartioiden väitetään liikkuneen, oli pääosin avointa maastoa, jossa oli lisäksi piikkilankaeste ja panssarikivieste. Lisäksi piikkilankaesteen itäpuoli oli perusteellisesti miinoitettu. Tiedustelupartion liikkuminen näin pienellä alueella, miinoitetussa avomaastossa, vihollisen kanta- ja kenttälinnoitettujen asemien edessä, on suhteellisen erikoinen väite. Tällaisesta toiminnasta ei saksalaisilla sotaveteraaneilla, eikä saksalaisten sotapäiväkirjoissa ollut mitään tietoa. Nämä havainnot asettavat neuvostoliittolaisten tiedustelutoimintaa koskevat kuvaukset kyseenalaisiksi.

Saksalaisten tiedustelupartioita liikkui Vanttajanlinjan sivustoilla, mutta saksalaisten sotapäiväkirjojen päiväilmoituksissa he totesivat sivustat vapaaksi vihollisen joukoista. Ei siis taistelukosketusta sielläkään. Taisivat puna-armeijan sotilaat suorittaa tiedustelupartionsa ns. "paperilla". Tähän "paperilla suorittamiseen" syyllistyivät sodan lopulla muidenkin armeijoiden sotilaat, mm. saksalaiset, yhdysvaltalaiset ja englantilaiset. Tällä toimenpiteellä yksinkertaisesti haluttiin välttää turhia tappioita, mutta kuitenkin antaa toimelias kuva ylemmälle tasolle.

Sotapäiväkirjoissa väitetään, että puna-armeija ampui Lahtelassa tykistön suorasuuntaustulta salpalinjan korsuja vastaan. Jos jotain näin uhkarohkeata olisi edes yritetty, olisi siitä saksalaisilla veteraaneilla ollut varmasti muistikuva, puhumattakaan että tällainen tapaus, olisi kyllä tuotu esiin saksalaisten sotapäiväkirjojen päiväilmoituksissakin. Tykkien tuominen avomaastoon, vihollisen konekiväärien tehokkaan kantaman sisäpuolelle, olisi ollut tykkimiehille erittäin epäterveellinen teko. Voihan olla, että puna-armeija testasi tykkien tehoa korsuihin, mutta vasta saksalaisten sieltä poistuttua.

Huom! Teräsbetonikorsujen taktisen sijoittamisen vuoksi, suorasuuntaustulen ampuminen niihin tarkoittaisi käytännössä, että tykit olisi jouduttu työntämään panssariesteen tuntumaan (siis varsinaiselle "tappoalueelle"), sillä korsuja ei ollut suunnattu suoraan kohti itää, vaan ne oli sijoitettu suojavallien taakse, niin että niistä voitiin ampua viistosti, ikään kuin sivulta käsin panssari- ja piikkilankaesteen maastoon. Tämän taktisen asettelun tarkoituksena oli juurikin estää vihollista tuhoamasta korsuja suorasuuntaustulella. Linnoitustöiden johtaja kenraali Hanell oli tästä asiasta todella tarkka. Esimerkkinä mainittakoon, että Kuusamon Tuovilassa hän käski vastaavaa insinööriä siirtämään korsun, koska siihen olisi ollut vihollisen liian helppoa ampua suorasuuntaustulta.

Samassa yhteydessä puna-armeijan sotapäiväkirjassa sanotaan, että suorasuuntaustykkien tarkoituksena oli vaurioittaa korsujen naamiointia. Tämä kuulostaa varsin erikoiselta, varsinkin kun Vanttajan alueen teräsbetonikorsuja ei ollut ehditty naamioida ensinkään.

26. armeijan komentaja oli kieltänyt 205. divisioonan komentajaa hyökkäämästä Salpalinjan asemia vastaan, välttämään turhia tappioita ja siten säästämään joukkoja jatkoa silmällä pitäen. Tämäkin tieto on omiaan asettamaan väitteen ”taistelusta”, suhteellisen erikoiseen valoon. Olisi kovin erikoista, jos noin komppanian vahvuinen puna-armeijan osasto olisi hyökännyt kantalinnoitetuissa asemissa olevia kahta, vahvuudeltaan ylivoimaista ja aseistukseltaan tulivoimaista SS-pataljoonaa vastaan.

Hyökkäyskielto ja puolustajan selvä taktinen etu tukevat tulkintaa, jonka mukaan neuvostojoukot pyrkivät seuraamaan saksalaisten vetäytymistä sen sijaan, että ne olisivat yrittäneet murtaa puolustusaseman suoralla hyökkäyksellä.

Neuvostoliittolaisissa sotapäiväkirjoissa mainitaan Kuusamon alueelta saaduksi sotasaaliiksi muun muassa ampumatarvikevarasto ja Kenttäradan liikennöintikalustoa. Ilmoituksessa ei kuitenkaan mainita, että saksalaiset olivat räjäyttäneet ammusvaraston ilmaan ja tuhonneet perusteellisesti kenttäradan liikennöintikaluston, räjäyttäen jopa ratapihojen vaihteetkin. Ilmeisesti puna-armeija kuitenkin keräsi mukaansa saksalaisten rikkomaa kenttäratakalustoa ja kirjasi sen sotasaaliiksi.

Neuvostoliittolaisissa sotapäiväkirjoissa kuvataan Vanttajan alueella ammutun tuhansia tykistölaukauksia. Tämä poikkeaa saksalaisten päiväilmoituksissa esitetystä kuvauksesta, jonka mukaan alueella esiintyi suhteellisen verkkaista häirintätulta. Myös saksalaisten veteraanien kertomukset ja maastoinventointien havainnot tukevat käsitystä verrattain rajallisesta epäsuorasta tulitoiminnasta varsinaisten puolustusasemien läheisyydessä. Myös rajavartiolaitoksen ylivääpeli Aarre Kinnusen sodanjälkeiset maastohavainnot ovat samansuuntaisia saksalaisten veteraanien kertomusten kanssa. Tämän vuoksi neuvostoliittolaista ilmoittamaa tulitoiminnan laajutta voidaan pitää erittäin ongelmallisena, eikä tiedolla voida antaa painoarvoa.

Koillissanomissa esitetty väite, että neuvostoliittolaiset sotapäiväkirjat (pataljoona tasa) menivät korkeimmalle sodanjohdolle, mahdollisesti jopa "toveri Stalinille" asti ja ovat siksi "ehdoton totuus", on hyvin erikoinen. Suursodan ollessa kiivaimmillaan, voisi arvella ettei Stalinilla olisi ollut aikaa tutustua pataljoona tasan sotapäiväkirjoja, sikäli kuin hän niitä edes käsiinsä tuossa vaiheessa sai. Jos kuitenki oletetaan, että sotapäiväkirjat olisivatkin Stalinin työpöydälle päätyneet, on syytä olettaa, että sitä suuremmalla syyllä sotapäiväkirjat olisivat olleet ylioptimistisesti laadittuja.

Koillissanomien eräässä artikkelissa on lisäksi esitetty väite, että saksalaiset olivat Lahtelassa asemissa siksi, että Kuusamon polttaminen oli kesken, ei täysin pidä paikkansa. Tämä väite ei ole peräisin neuvostoliittolaisista sotapäiväkirjoista, mutta oikaistaan nyt tämäkin. Kuusamoa toki vielä hävitettiin, mutta Kuusamosta jo poistuneet joukot olivat tähän mennessä tuhonneet ns. saksalaisomaisuuden, kyseessä oli siis julkisen ja yksityisen kuusamolaisen omaisuuden hävittäminen. Tärkein syy asemien pitämiseen aamuun 26.9.1944 asti, oli Kajaanin tien auki pitäminen. Tätä tietä pitkin saapui vielä Uhtuan suunnalta vetäytyviä joukkoja, joista osa vetäytyi Kuusamon kautta, kohti Rovaniemeä. Tätä varten Kajaanin tien varressa, Onnelan tasalla, oli SS-komppania vastaanottoasemissa, varmistamassa vetäytyvien joukkojen esteettömän pääsyn.

On kuitenkin hyvä muistaa, etteivät neuvostoliittolaisten antamat tiedot useinkaan ole olleet yhteneväisiä totuuden kanssa. Tässä olisi hyvä viitata esimerkiksi kuuluisiin Mainilan laukauksiin, sekä partisaanitoiminnan kertomuksiin, joissa väitettiin tuhotun vihollisen kasarmeja ja sotilaita, kun todellisuudessa oli säälittä isketty suojattomien maalaistalojen siviiliväestön kimppuun. Puhumattakaan siitä, että puna-armeijalla oli suhteellisen pakottava tarve esittää asiat omalta kannalta positiivisesti ja antaa kuva, että joukot ovat toimeliaita ja aikaansaavia. Vihollisen tappiot liioiteltiin yläkanttiin ja omia tappioita pyrittiin peittelemään. Tästä on paljon hyviä esimerkkejä koko itärintaman mitalta.

Samaa kotiinpäin vetävää linjaa pitää yllä Karjalan rintaman komentaja kenraali Kirill Meretskov, kertoessaan heinä-elokuun 1944 Ilomantsin taisteluista. Meretskov kertoo aiheuttaneen suomalaisille erittäin raskaita tappioita, mutta tosiasiassa hyökkäykseen osallistuneet 176. ja 289. divisioona jäivät mottiin, yrittäessään vallata Ilomantsin. Divisioonien rippeet pakenivat itään ja taistelu päättyi suomalaisten selkeään torjuntavoittoon. Neuvostoliiton tappiot olivat noin 3 200 kaatunutta ja useita tuhansia haavoittuneita. Suomalaisten tappiot olivat 277 kaatunutta ja 1 388 haavoittunutta.

Esimerkkejä olisi lukuisa määrä muitakin, mutta niiden esittely ei toisi tähän asiaan lisäarvoa. Voidaan kuitenkin sanoa, että em. kuvaus on samalla tavalla liioiteltu, kuin Kuusamoa miehittäneen 205. divisioonankin, koskien esimerkiksi sotasaaliiksi saatua materiaalia.

Toinen väittämä - "saksalaiset heitettiin asemistaan"

Neuvostoliittolaisten sotapäiväkirjojen mukaan puna-armeijan 205. divisioonan joukot olisivat pakottaneet saksalaiset luopumaan Lahtelan–Vanttajan puolustusasemista 26. syyskuuta 1944 kello 16.00 voimakkaan tykistötulen tukemana.

Saksalaiset joukot kuitenkin irtautuivat Vanttajan salpalinjan asemista omatoimisesti aamulla 26.9. klo 5.00, etäällä olevien puna-armeijan joukkojen huomaamatta. Kiv.R 721:n sotilaat tajusivat tilanteen vasta puolen päivän tietämissä. Franz Schreiber totesi Aus der Heimat -lehdessä 3. kesäkuuta 1960 julkaistussa kirjoituksessaan, että SS-vuoristojääkärirykmentti 12 viimeiset osat poistuivat Kuusamosta Posion suuntaan ilman vihollisen painostusta.

Tässäkään tapauksessa neuvostoliittolainen sotapäiväkirja ei siis pysy totuudessa, vaan pyrkii esittämään asian omalta kannaltaan aktiivisemmassa valossa. Saksalaisethan olivat jo tyhjentäneet asemansa, ennen puna-armeijan väittämäänsä hyökkäystä.

Puna-armeijan odotettua etenemistä seuraamaan, oli jätetty kaksi saksalaista joukkuetta (Jagdkommando). Ne jäivät aluksi Salpalinjan asemiin, mutta vetäytyivät aamupäivän aikana Tarttumakankaalle, tähystäen sieltä vihollisen etenemistä. Jagdkommandot vetäytyivät puna-armeijan edetessä varovaisesti ensin Sänkikankaalle ja pian tämän jälkeen Kuusamon kirkonkylän länsi laidalle, antautumatta tulitaisteluun hitaasti etenevän, miinoitteita purkavan vihollisen kanssa.

Loppupäätelmä

Kuusamon Lahtelan–Vanttajan Salpalinjan tapahtumista 22.–27. syyskuuta 1944 muodostuu käytettävissä olevan lähdeaineiston perusteella kuva sotilaallisesta tilanteesta, jossa saksalaisjoukot toteuttivat suunnitelmallista viivytystä ja vetäytymistä puna-armeijan 205. divisioonan edetessä Kiestingin suunnalta kohti Kuusamoa.

Syyskuun 22. päivänä Haukiniemessä tapahtui dokumentoitu taistelukosketus saksalaisen jälkivartiokomppanian ja neuvostoliittolaisen etujoukon välillä. Tämä yhteenotto on kuitenkin erotettava Vanttajan varsinaisten Salpalinjan puolustusasemien tapahtumista.

Lahtelan–Vanttajan alueella 24.–27. syyskuuta esiintyi molemminpuolista vähäistä tykistö- ja kranaatinheitintulta sekä tiedustelutoimintaa. Käytettävissä olevat saksalaiset asiakirjat eivät kuitenkaan kuvaa varsinaista neuvostojoukkojen hyökkäystä Salpalinjan puolustusasemia vastaan. Myöskään tapahtumiin osallistuneiden saksalaisten veteraanien kertomukset eivät tue käsitystä alueella käydystä jalkaväkitaistelusta. Jochen Seeligerin, Werner Adamin, Otto Messnerin ja Thomas Müllerin kuvaukset ovat pääpiirteissään yhdenmukaisia, ja niissä korostuvat puolustusasemissa odottaminen, asehuolto, muonitus sekä valmistautuminen tulevaan vetäytymiseen.

Maastoinventointien tulokset tukevat tätä tapahtumakuvaa. Erityisesti käsiaseiden hylsyjen puuttuminen tutkituista asemista, neuvostojoukkojen oletettua idempänä sijainneet poterot sekä suhteellisen vähäiset epäsuoran tulen jäljet ovat havaintoja, jotka eivät viittaa huomattavaan lähitaisteluun.

Saksalaisjoukkojen irtautuminen Vanttajan asemista 26. syyskuuta kello 05.00 muodostaa lisäksi keskeisen ristiriidan neuvostoliittolaisten sotapäiväkirjojen kanssa. Niissä esitetty väite saksalaisten pakottamisesta pois asemistaan saman päivän iltapäivällä ei vastaa saksalaisista asiakirjoista ja veteraanikertomuksista muodostuvaa tapahtumakuvaa.

Neuvostoliittolaisten sotapäiväkirjojen tietoja ei kuitenkaan tule hylätä kokonaisuudessaan. Niillä on huomattavaa tutkimuksellista arvoa, mutta niiden sisältämät ristiriidat edellyttävät erityistä vahvaa lähdekriittisyyttä.

Tutkimuksen keskeisenä johtopäätöksenä voidaan todeta, ettei käytettävissä oleva saksalainen asiakirja-aineisto, veteraanien muistitieto eikä maastoinventoinneissa tehtyjen havaintojen kokonaisuus tue väitettä varsinaisesta jalkaväkitaistelusta Kuusamon Lahtelan–Vanttajan Salpalinjan puolustusasemissa 24.–27. syyskuuta 1944.

Alueella esiintyi sotilaallista toimintaa, erityisesti molemminpuolista verkkaista epäsuoraa tulitoimintaa ja tiedustelua, mutta näiden tapahtumien perusteella ei ole riittäviä perusteita päätellä, että neuvostojoukot olisivat hyökänneet saksalaisten miehittämiin Salpalinjan asemiin ja pakottaneet puolustajat vetäytymään. Saksalaisten vetäytyminen oli osa ennalta suunniteltua operatiivista irtautumista, jonka tavoitteena oli suojata Kuusamon kautta Rovaniemen suuntaan vetäytyviä joukkoja.

Näin ollen väite Vanttajan Salpalinjan asemissa syyskuussa 1944 käydystä varsinaisesta maataistelusta jää käytettävissä olevan lähdeaineiston perusteella vahvistamatta. Tutkimusaineisto tukee selvästi paremmin tulkintaa, jonka mukaan kyseessä oli saksalaisten suunnitelmallinen viivytysasema, jonka edustalla esiintyi rajallista epäsuoraa tulitoimintaa mutta ei dokumentoitua, merkittävää jalkaväkitaistelua.

Jos Lahtelassa olisi taisteltu syksyllä 1944, olisi se mielenkiintoinen uusi tieto, mutta esille tuotujen tietojen valossa, se ei siis valitettavasti vaikuta uskottavalta, käytettävissä oleva aineisto ei tällä hetkellä anna riittäviä perusteita päätellä Lahtelassa käydyn varsinaista taistelua syyskuussa 1944.

Lähdeluettelo

• - Kriegstagebuch A.O.K. 20 - Tätigkeitsbericht september 1944, mikrofilmi F8/2628 (B100)
• - Kriegstagebuch XVIII.(Geb.) A.K., Tagesmeldung 23.9., 24.9., 25.9. ja 26.9.1944
• - Haastattelu Jochen Seeliger, 15.8.2004
• - Haastattelu Werner Adam, 15.8.2004
• - Haastattelut ja kohdemaastoon tutustuminen, Aarre Kinnunen, 1985–2001
• - Thomas Müller, SS-Division Nord tutkimus ja sähköpostit 2001-2003
• - Black Edellweiss, Jochen Seeliger (Johann Voss)
• - Leben und Überleben, Werner Adam
• - Seven days in January, Wolf T. Zoepf
• - Kampf unter nordlicht, Franz Schreiber
• - Saksalaisten sotatoimet Pohjolassa 1940–1945, Earl F. Ziemke
• - 10.5cm le.F.H.18, https://www.waffenlager.net/arty/105lefh18.html, 7.11.2015
• - 8cm Granatwerfer 34, https://www.waffenlager.net/mortar/8grw34.html, 28.10.2013
• - Maaston inventointi 2001–2019, Tapio Heiskanen, Tomi Heiskanen, Pekka Hurskainen
• - Salpalinjan kartat 1940, Sota-arkisto 2002
• - Salpalinjan kartat 1940–1941, Kansallisarkisto, 2021
• - Kantalinnoituslaitteiden rakenteet, Maavoimien esikunta, Mikkeli
• - Poltettu maa, Paul Carell, 1967
• - Pohjois-Suomen Evakuointikeskus, Alaosasto Roi, Tutkintapöytäkirja No 385/Rikos/44.
• - Kansa Taisteli 10/1984, Puna-armeija miehitti 1944 Kuusamon ja Suomussalmen, Eero Eho
• - Koillissanomat 3.9.2020, Tunne historiasi ja hyödynnä se, Risto Pikkupeura
• - Koillissanomat 23.3.2019,Venäjän Puna-armeijan sotapolku, Tuomo Kallioniemi
• - Lapin sota, url: https://www.lapinsota-1944.weebly.com, Tuomo Kallioniemi, 15.1.2022
• - Syksy 1944, Tuomo Kallionieni, 2023
• - Aus Der Heimat, 3.6.1960, Episode aus Finnland: "Rettung der Glocken von Kuusamo"
• - Aber ich lebe noch, Otto Messner, 1994

19.9.2020 (30.10.2026 22:50)