Salpalinja - Vanttajankannas 23.–26.9.1944



Kysymys: Taisteltiinko Vanttajan linjalla syksyllä 1944?

Viimeaikoina on herännyt keskustelua siitä, taisteltiinko syyskuussa 1944 Kuusamon Lahtelassa (Vanttajan linjalla), Salpalinjan asemissa, vai ei. Neuvostoliittolaisten sotapäiväkirjojen pohjalta on väitetty, että Kuusamon Lahtelassa, Salpalinjan asemissa taisteltiin saksalaisten ja neuvostoliittolaisten joukkojen toimesta. Väitteet taistelusta perustuvat siis pelkästään näihin neuvostoliittolaisiin sotapäiväkirjoihin ja siihen, että 6.SS-vuoristodivisioona Nordin sotapäiväkirjat tuolta ajalta ovat kadonneet tai tuhoutuneet, joten neuvostoliittolaisten sotapäiväkirjat ainoana huomioituna lähteenä olisivat paikkansapitävät.

Tutkimustemme perusteella, Kuusamon Lahtelassa ei taisteltu, perustuen saksalaisiin 20. vuoristoarmeijan (AOK 20) sotapäiväkirjoihin, XVIII vuoristoarmeijakunnan (XVIII.Geb.AK) päiväilmoituksiin, paikalla olleiden SS-veteraanien haastatteluihin, sekä tarkkaan maaston inventointiin.

Jotta asioista puhuttaisiin niiden oikeilla nimillä, nostetaan vielä esille se, mikä on taistelu. Määritelmän mukaan, taistelu on sodankäyntiin liittyvän kamppailu, kahden tai useamman osapuolen välillä, jossa osapuolet pyrkivät kukistamaan toisensa.

Saksalaiset joukot

Salpalinjalla, välillä Kuusamojärvi–Iijärvi (käsittäen Lahtela–Vanttaja–Taipale alueen) oli 23.9.1944 asemissa saksalaisen 6.SS-vuoristodivisioona Nordin kolme pataljoonaa, III/SS-GJR 11 ”RH”, I/SS-GJR 12 "MG" (pl. 3./SS-GJR 12) ja III/SS-GJR 12 ”MG”, sekä sivustatukena SS-komppania 17./SS-GJR 12. Saksalaiset käyttivät tästä puolustuslinjasta nimityksiä Kuusamostellung ja Kuusamo-Schutzstellung. Tulitukea viivytysosastolle antoi yksi tykistöpatteristo III/SS-GAR 6, sijoitettuna osin Sänkikankaan tuntumaan, sekä 10./GAR 82 Kajaanin tien varressa (24.9.), sekä osa moottoroidusta raketinheitinosasto 11:sta (Werfer Abteilung 11 (mot)).

Saksalaiset joukot Vanttajassa ja selustassa 23.9.1944. Lahde: KTB AOK 20, 23.9.1944.

Neuvostoliittolaiset joukot

Salpalinjan itäpuolella oli asemissa Kiestingin suunnalta vetäytyneiden saksalaisten perässä tulleita puna-armeijan 205. divisioonan joukkoja. Lahtelan itäpuolella oli julkaistujen neuvostoliittolaisten sotapäiväkirjojen tietojen mukaan etujoukkona puna-armeijan pataljoona, I/JR 721. Divisioonan loput joukot olivat selvästi idempänä.

Joukkojen sijoittuminen maastossa

Maaston inventoinnin yhteydessä löydetyt puna-armeijan joukkojen asemat (poterot) sijaitsevat kuitenkin suurimmaksi osaksi selvästi idempänä, kuin mitä puna-armeijan sotapäiväkarttaan on piirretty. Tässä kartassa alueelle on merkitty pataljoona, mutta maastosta löytyi vain noin 80 poteroa, mikä vastaa vajaan komppanian vahvuutta. Tämän vuoksi voidaan olettaa pataljoonan kahden muun komppanian olleen hieman taempana, eikä ehkä niin alttiina saksalaisten epäsuoralle tulelle.

Maastosta löydetyt asemat ovat taktisesti tarkoituksenmukaisemmat, kuin sotapäiväkirjan liitteenä olevaan karttaan piirretyt. On vaikea sanoa, miksi asemat on piirretty karttaan lännemmäksi ja selkeästi lähemmäksi saksalaisten asemia, kuin havaitut poterot. Voi olla, että karttaan on piirretty käsketty etenemistasa ja maastossa on se mitä on ollut järkevä toteuttaa. Voihan tietenkin myös olla, että tällä piirrosteknisellä tempauksella, on ollut tarkoitus näyttää omien joukkojen toiminta parempana (aggressiivisempana), kuin se todellisuudessa on ollut.

Saksalaisten ja neuvostoliittolaisten joukkojen todellinen sijainti Vanttajankannaksella 23.-26.9.1944. Kartta: Tapio Heiskanen, 2020

Maastosta löydetyt "taistelun" jäljet

Saksalaisten ja neuvostoliittolaisten asemista ei ole löytynyt käsiaseiden hylsyjä, mikä on erikoista jos alueella olisi ammuskeltu, tai jopa taisteltu. Käsiaseiden käyttämättömiä patruunoita on löytynyt. Myös ammutun epäsuorantulen vaikutukset maastoon ovat olleet vähäisiä ja merkkejä siitä on vain vähän näkyvissä. Tykistön osuus häirintäammunnasta on ollut kranaatinheittimiä selkeästi vähäisempi. Saksalaisten sotapäiväkirjojen tietojen mukaista häirintätulta tukee Vanttajan linjan takamaastosta löytyneet 81mm kranaatinheittimien tyhjät ammuslaatikot, sekä Sänkikankaalta löytyneet 10.5 cm le.FH 18 -kevyen kenttähaupitsin hylsyt. Raskaiden 15cm s.FH 18 -kenttähaupitsien hylsyjä puolestaan ei ole löytynyt yhtään, eikä patteri tiettävästi ampunut ollenkaan. Vaikuttaisi siltä, että puna-armeijan tykistö on häirintäammunnallaan tavoitellut saksalaisten tykistöasemia, ei niinkään Salpalinjan asemien suojassa olevia joukkoja.

Alueella on ammuttu, myös raketinheittimillä, sillä 23.9. puna-armeija ampui Katjusha raketinheittimellä, tosin kohdealueesta ei ole täyttä varmuutta, tarkoittaen onko ammuttu salpalinjan asemaan vai taemmaksi. Neuvostoliittolaisen sotapäiväkirjan maininta tuhansista tykistölaukauksista ei voi pitää paikkansa, sillä sellaisen keskityksen osuminen noin pienelle alueelle, olisi näkynyt ja näkyisi yhä edelleen.

Saksalaisten kranaatinheitinasemien luota löytyneitä ruostuneita 8cm Gr.W 34 ammuslaatikoita. Tämä tukee tietoa, että saksalaiset ampuivat kranaatinheittimillä häirintätulta. Kuva: Tomi Heiskanen 29.7.2005

Saksalaiset sotapäiväkirjat (Kriegstagebuch)

Saksalaiset sotapäiväkirjat (AOK 20) eivät puhu 24.9.–25.9.1944 tapahtumista taisteluna. Voisi päätellä, että puna-armeijan ampuma epäsuorantulen häirintätuli on ollut vähäistä ja suhteellisen epätarkkaa, tosin on muistettava, että saksalaiset joukot pääsivät nauttimaan Salpalinjan asemien antamasta erinomaisesta suojasta. Toisaalta voidaan olettaa, venäläisen tykistön tavoitelleen saksalaisten tykistön asemia, mitkä olivat pääasiassa Sänkikankaan suunnalla, eivät Vanttajassa.

Molemmin puolista tykistön häirintätulta Vanttajan suunnalla 25.9.1944. Samassa ilmoituksessa saksalaisten tiedustelupartio oli todennut sivustat vapaaksi vihollisen joukoista. Lähde: XVIII Geb.AK päiväilmoitus 25.9.1944.

Saksalaiset sotapäiväkirjat puolestaan kertovat puna-armeijan joukkojen käyttäytyneen yllättäväkin hillitysti (24.9.1944). Saksalaisten ampumasta epäsuorantulen häirintäammunnan vaikutuksista saksalaisilla ei ollut tietoa. Eli venäläisten mahdolliset tappiot, selkeästi huonommissa asemissa eivät ole tiedossamme. Jos puna-armeijan kartan ilmoittamalle alueelle olisi ryhmitetty suhteellisen ahtaasti kokonainen puna-armeijan pataljoona, arvelisin tappioiden olleen tässä tapauksessa huomattavat.

Veteraanien haastattelut

Olemme haastatelleet vuonna 2004 kahta saksalaista SS-veteraania (Jochen Seeliger ja Werner Adam), jotka olivat syksyllä 1944 paikan päällä Salpalinjan asemissa Vanttajassa ja muistivat haastattelu hetkellä Salpalinjan asemat ja sen tapahtumat hyvin. Molemmat ovat vieläpä kirjoittaneet omat kirjansa, kokemuksistaan Kiestinki–Kuusamo suunnalla vuosina 1942–1944. Toinen heistä oli konekivääriampujana (14./SS-GJR 11), Lämsänkyläntien varressa olevan betonikorsun n:o 12 katolla. Kun häneltä haastattelutilanteessa kysyttiin, taisteltiinko Salpalinjan asemissa Lahtelassa, ammuttiinko käsiasein vihollisia, oli vastaus selkeä ei. Hän totesi ”Iivanan” pitäneen kunnioittavaa etäisyyttä. Tämän lausunnon vahvisti vielä toinen veteraani. En näe mitään syytä, miksi veteraanit antaisivat totuuden vastaisen lausunnon. He kyllä muistivat Salpalinjan erikoiset asemat hyvin, sekä ammutun epäsuorantulen, sekä muutamia muita hyvinkin tarkkoja yksityiskohtia. Tätä veteraanien kertomaa ”kunnioittavaa etäisyyttä” tukee maastosta löytyneiden todellisten asemien lisäksi myös se, että kaksi saksalaista pataljoonaa pääsi irtautumaan Vanttajan salpalinjan asemista aamulla 26.9. klo 05.00, puna-armeijan joukkojen huomaamatta. JR 721:n sotilaat tajusivat tilanteen vasta puolen päivän tietämissä.

Kuvassa Tapio Heiskanen, Jochen Seeliger ja Werner Adam Kuusamotalolla 15.8.2004. Kuvassa taustalla veteraanien silloinen rykmentinkomentaja SS-everstiluutnantti Franz Schreiber. Kuva: Tomi Heiskanen

Lisäksi voidaan mainita suomalaisen sotaveteraanin, rajan ylivääpeli Aarre Kinnusen lausunto. Hän toimi rajakomppanian vääpelinä sodan jälkeen ja oli usein paikalla tai jopa miestensä kanssa avustamassa, kun saksalaisten jättämiä miinoitteita purettiin. Sillä saksalaisilla oli ”mukava tapa” ansoittaa kaikki paikat ja neuvostoliittolaiset olivat raivanneet pääsääntöisesti vain pääteiden suunnat ja paikkoja sieltä täältä, missä sen katsoivat tarpeelliseksi. Hänen kuvauksensa varsinkin Vanttajan alueesta, mitä hän oli asevelvollisena (JR 40) mukana rakentamassa vuonna 1940, ovat valaisevia. Hänen lausuntonsa mukaan, alueella ei jälkien mukaan oltu taisteltu. Epäsuorantulen jättämiä jälkiä maisemassa oli hänen mukaan nähtävissä vain jokin verran, sekä tietenkin räjäytetyt teräsbetonikorsut ja hävitetty kenttärata ja sen asemalaitteet.

Johtopäätös

Mikään tekemistämme havainnoista, edellä mainittuihin tietoihin pohjaten ei viittaa siihen, että Lahtelassa olisi 24.9.–26.9.1944 taisteltu. Taistelun määritelmä: ”Taistelu on sodankäyntiin liittyvä kamppailu, kahden tai useamman osapuolen välillä, jossa osapuolet pyrkivät kukistamaan toisensa”, ei näiden tietojen valossa täyty (vrt. tykistön ja kranaatinheitinten verkkaista häirintätulta, josta tykistö tavoitteli , vastustajan tykkiasemia, puolin ja toisin).

Tätä näkemystä osaltaan tukevat, useat aiheesta aiemmin kirjoittaneet. Esimerkkeinä mainiten, Franz Schreiber, Jochen Seeliger, Werner Adam ja Wolf Zoepf. Samanlaisia lausuntoja ovat antaneet useat historian tutkijat/harrastajat. Mainittakoon vielä, että näillä saksalaisilla kirjoittajilla on asiasta omakohtainen kokemus.

Saksalaisten veteraanien kirjoittamia kirjoja: Seven Days in January (Wolf T. Zoepf), Black Edelweiss (Jochen Seeliger) ja Leben und Überleben (Werner Adam).

Kommentteja neuvostoliittolaisista sotapäiväkirjoista ja niiden luotettavuudesta


Koillissanomissa vuosina 2019–2020 julkaistuista artikkeleista, jotka pohjautuvat neuvostoliittolaisten sotapäiväkirjojen merkintöihin voisi kommentoida ainakin seuraavia epätarkkuuksia.

1.) Puna-armeijan joukot eivät olleet täsmälleen siellä, missä niiden sotapäiväkirjojen mukaan piti olla. Todellisuudessa heidän asemat olivat idempänä kuin, mitä heidän karttaansa oli piirretty. Tarkka maastoninventointi on osoittanut tämän kiistattomasti. Tätä tukee myös veteraanien lausunto, että "Iivanat" pitivät kunnioittavaa etäisyyttä.

2.) Sotapäiväkirjojen karttojen päivämäärissä on epätarkkuuksia, sillä niiden mukaan puna-armeijan joukkoja olisi 24.9.1944 ollut jo saksalaisten selustassakin (Tuovila–Nissinvaara alueella). Tämän mukaan saksalaisten vetäytymistie kohti Rovaniemeä olisi ollut poikki. Tämä ei kuitenkaan missään tapauksessa pidä paikkansa, kartan päivämäärässä on selkeä virhe. Jos saksalaisten vetäytymistie olisi todella ollut poikki, olisi se johtanut nopeasti taisteluihin tien avaamiseksi. Tästä ei ole mitään mainintaa saksalaisten sotapäiväkirjoissa, eikä veteraanien kirjoittamissa kirjoissa, eikä myöskään puna-armeijankaan sotapäiväkirjoissa.

3.) Saksalaisilla ei ollut Kuusamossa tykistödivisioonaa, kuten tämä sotapäiväkirja väittää. Tykistödivisioonassa olisi ollut yli sata kenttätykkiä. Ylipäätään saksalaisilla ei ollut sodan missään vaiheessa tykistödivisioonaa Suomessa. Puna-armeijan sotapäiväkirja siis liioittelee hyvin selkeästi vihollisen vahvuuden yläkanttiin, sillä Vanttajanlinjan tukena oli vain yksi tykistöpatteristo ja yksi raskas patteri, käsittäen kaikkiaan 16 kenttätykkiä/haupitsia. Myös saksalaisten tykistöasemat on merkitty erikoisesti yhteen sumppuun pienelle alalle ja vieläpä täysin väärään paikkaan.

4.) Sotapäiväkirjoihin viedyt piirrokset Vanttajan ja Tuovilan salpalinjan asemista, ovat epätarkkoja ja lähinnä suuntaa antavia, vaikka puna-armeijan joukot pääsivät saksalaisten vetäydyttyä paikan päälle niihin kaikessa rauhassa tutustumaan ja osin tuhoamaankin ne. Puna-armeijalla oli asemista hyvä ennakkotieto, sillä alueella vuosina 1942–1944 liikkuneet partisaanit olivat näihin tyhjillään olleisiin asemiin päässet tutustumaan ja niistä raportoimaan. Lisäksi puna-armeijan lentotiedustelu oli varmasti nämä puolustusasemat havainnut.

5.) Sotapäiväkirjoissa väitetään, että saksalaiset ampuivat päivittäin etumaastossa liikkuvia puna-armeijan tiedustelupartioita. Tämä etumaasto, missä tiedustelupartioiden väitetään liikkuneen oli pääosin avointa maastoa, jossa oli lisäksi piikkilankaeste ja panssarikivieste. Lisäksi piikkilankaesteen itäpuoli oli perusteellisesti miinoitettu. Tiedustelupartion liikkuminen näin pienellä alueella, miinoitetussa avomaastossa, vihollisen kanta- ja kenttälinnoitettujen asemien edessä on suhteellisen erikoinen väite. Tällaisesta toiminnasta ei saksalaisilla sotaveteraaneilla, eikä saksalaisten sotapäiväkirjoissa ollut mitään tietoa.

Saksalaisten tiedustelupartioita liikkui Vanttajanlinjan sivustoilla, mutta saksalaisten sotapäiväkirjojen päiväilmoituksissa he totesivat sivustat vapaaksi vihollisen joukoista. Ei siis taistelukosketusta sielläkään. Taisivat puna-armeijan sotilaat suorittaa tiedustelupartionsa ns. "paperilla". Tähän "paperilla suorittamiseen" syyllistyivät sodan lopulla muidenkin armeijoiden sotilaat, mm. saksalaiset, yhdysvaltalaiset ja englantilaiset. Tällä toimenpiteellä yksinkertaisesti haluttiin välttää turhia tappioita, mutta kuitenkin antaa toimelias kuva ylemmälle tasolle.

6.) Sotapäiväkirjoissa väitetään, että puna-armeija ampui Lahtelassa tykistön suorasuuntaustulta salpalinjan korsuja vastaan. Jos jotain näin uhkarohkeata olisi edes yritetty, olisi siitä saksalaisilla veteraaneilla ollut varmasti muistikuva, puhumattakaan että tällainen tapaus, olisi kyllä tuotu esiin saksalaisten sotapäiväkirjojen päiväilmoituksissakin. Tykkien tuominen avomaastoon, vihollisen konekiväärien tehokkaan kantaman sisäpuolelle, olisi ollut tykkimiehille erittäin epäterveellinen teko. Voihan olla, että puna-armeija testasi tykkien tehoa korsuihin, mutta vasta saksalaisten sieltä poistuttua.

Teräsbetonikorsujen taktisen sijoittamisen vuoksi, suorasuuntaustulen ampuminen niihin tarkoittaisi käytännössä, että tykit olisi vedetty panssariesteen tuntumaan, sillä korsuja ei ollut suunnattu suoraan kohti itää, vaan suojavallien taakse, niin että niistä voitiin ampua viistosti, ikään kuin sivulta käsin panssari- ja piikkilankaesteen maastoon. Tämän taktisen asettelun tarkoituksena oli estää vihollista tuhoamasta korsuja suorasuuntaustulella. Linnoitustöiden johtaja kenraali Hanell oli tässä asiassa todella tarkkana. Esimerkkinä mainittakoon, että Kuusamon Tuovilassa hän käski vastaavaa insinööriä siirtämään korsun, koska siihen olisi ollut vihollisen liian helppoa ampua suorasuuntaustulta.

7.) 26. armeijan komentaja oli kieltänyt 205. divisioonan komentajaa hyökkäämästä Salpalinjan asemia vastaan, välttämään turhia tappioita ja siten säästämään joukkoja jatkoa silmällä pitäen. Tämäkin tieto on omiaan asettamaan väitteen ”taistelusta”, suhteellisen erikoiseen valoon. Olisi kovin erikoista, jos noin komppanian vahvuinen puna-armeijan osasto olisi hyökännyt kantalinnoitetuissa asemissa olevia kahta, vahvuudeltaan ylivoimaista ja aseistukseltaan tulivoimaista SS-pataljoonaa vastaan.

8.) Puna-armeija väittää sotapäiväkirjoissaan ottaneensa sotasaaliiksi mm. ammusvaraston ja kenttäradan kalustoa. Heillä jäi vain mainitsematta, että saksalaiset olivat räjäyttäneet ammusvaraston ilmaan ja tuhonneet kenttäradan liikennöintikaluston, räjäyttäen jopa ratapihojen vaihteetkin. Ilmeisesti puna-armeija kuitenkin keräsi mukaansa saksalaisten rikkomaa kenttäratakalustoa.

9.) Puna-armeija väittää sotapäiväkirjoissaan, että Vanttajassa ammuttiin tuhansia tykistön laukauksia. Tätä väitettä ei tue saksalaisten sotapäiväkirjojen maininta verkkaisesta häirintätulesta, eikä myöskään veteraanien antamat tiedot. Myöskään maastoninventoinnissa ei havaittu, neuvostoliittolaisten mainitsemaa rajun tykistötulen jälkiä, kuten ei myöskään rajan ylivääpeli A. Kinnusen lausunto.

10.) Väite, että neuvostoliittolaiset sotapäiväkirjat (pataljoona tasa) menivät korkeimmalle sodanjohdolle, mahdollisesti jopa "toveri Stalinille" asti ja ovat siksi ehdoton totuus, on hyvin erikoinen. Stalinilla tuskin oli aikaa lueskella pataljoona tasan sotapäiväkirjoja, sikäli kun niitä edes käsiinsä tuossa vaiheessa sai. Vaikka sotapäiväkirjat olisivatkin Stalinin työpöydälle päätyneet, on syytä olettaa, että sitä suuremmalla syyllä sotapäiväkirjat olisivat olleet ylioptimistisesti laadittuja.

11.) Koillissanomien eräässä artikkelissa on lisäksi esitetty väite, että saksalaiset olivat Lahtelassa asemissa siksi, että Kuusamon polttaminen oli kesken, ei täysin pidä paikkansa. Tämä väite ei ole peräisin neuvostoliittolaisista sotapäiväkirjoista, mutta oikaistaan nyt tämäkin. Kuusamoa toki vielä hävitettiin, mutta Kuusamosta jo poistuneet joukot olivat tähän mennessä tuhonneet ns. saksalaisomaisuuden, kyseessä oli siis julkisen ja yksityisen kuusamolaisen omaisuuden hävittäminen. Tärkein syy asemien pitämiseen aamuun 26.9.1944 asti, oli Kajaanin tien aukipitäminen. Tätä tietä pitkin saapui vielä Uhtuan suunnalta vetäytyviä joukkoja, joista osa vetäytyi Kuusamon kautta, kohti Rovaniemeä. Tätä varten Kajaanin tien varressa, Onnelan tasalla, oli SS-komppania vastaanottoasemissa, varmistamassa vetäytyvien joukkojen esteettömän pääsyn.

On kuitenkin hyvä muistaa, etteivät neuvostoliittolaisten antamat tiedot useinkaan ole olleet yhteneväisiä totuuden kanssa. Tässä olisi hyvä viitata esimerkiksi kuuluisiin Mainilan laukauksiin, sekä partisaanitoiminnan kertomuksiin, joissa väitettiin tuhotun vihollisen kasarmeja ja sotilaita, kun todellisuudessa oli säälittä isketty suojattomien maalaistalojen siviiliväestön kimppuun. Puhumattakaan siitä, että puna-armeijalla oli suhteellisen pakottava tarve esittää asiat omalta kannalta positiivisesti ja antaa kuva, että joukot ovat toimeliaita ja aikaansaavia. Vihollisen tappiot liioiteltiin yläkanttiin ja omia tappioita pyrittiin peittelemään. Tästä on paljon hyviä esimerkkejä koko itärintaman mitalta.

Esimerkki:

Stalingradin taistelun aikana, kenraali Badanovin 24. panssariarmeijakunta tunkeutui 24.12.1942, Tatsinskajan saksalaiselle lentokentälle. Badanov väitti saaneensa saaliiksi 350 saksalaista lentokonetta. Totuus: Kentällä oli ollut vain 180 lentokonetta, joista niistäkin oli ehditty lentää 124 lentokonetta turvaan muille kentille. Voidaan siis todeta, että neuvostoliittolainen sotapäiväkirja liioitteli vahvasti, antaakseen yli positiivisen kuvan omasta toiminnasta. Esimerkkejä olisi lukuisa määrä muitakin, mutta niiden esittely ei toisi tähän asiaan lisäarvoa. Voidaan kuitenkin sanoa, että em. kuvaus on samalla tavalla liioiteltu, kuin Kuusamoa miehittäneen 205. divisioonankin, koskien esimerkiksi sotasaaliiksi saatua materiaalia.

Loppupäätelmä

Väitettä ns. taistelusta Lahtelassa ei siis mielestäni tue neuvostoliittolaisten sotapäiväkirjojen hieman kyseenalainen uskottavuus ja sitäkin selkeämpi epätarkkuus. Nämä kummalliset ”epätarkkuudet” valitettavasti syövät pahasti neuvostoliittolaisten sotapäiväkirjojen uskottavuutta, vaikka niillä kieltämättä oma arvonsa onkin. Koillissanomissa esitetty väite, että neuvostoliittolaisten sotapäiväkirjojen tiedot olisivat kiistattoman oikeita ja tarkkoja, ei mielestäni pidä paikkansa. Tämän vuoksi neuvostoliittolaisten sotapäiväkirjojen tietoihin tulisi suhtautua varauksella ja käyttää tarkkaa harkintaa ja varovaisuutta, tietoja tulkitessa. Varsinkin, kun muut käytettävissä olevat tutkimustiedot eivät ole em. sotapäiväkirjojen tietojen kanssa yhteneväiset.

Saksalaisten sotapäiväkirjojen vaikeneminen taistelusta salpalinjalla, saksalaisten paikan päällä olleiden veteraanien lausuntojen, sekä maaston inventoinnissa tehtyjen havaintojen perusteella, olen sitä mieltä, ettei Lahtelassa taisteltu syksyllä 1944. Tähän näkemykseen yhtyy joukko historian tutkijoita ja harrastajia, niin Suomessa kuin ulkomaillakin, koska taistelun määritelmä ei oikein täyty, esille tuotujen tietojen valossa. Tutkimuksen perusteella puna-armeijan joukot pysyivät turvallisen etäisyyden päässä, Salpalinjan asemissa olevien SS-sotilaiden näkökentän ulkopuolella. Alueella ammuttiin toki verkkaista tykistön ja kranaatinheitinten häirintätulta, josta siitäkin merkittävä osa kohdistui muualle kuin Salpalinjan kenttä- ja kantalinnoitettuihin asemiin.

Jos Lahtelassa olisi taisteltu syksyllä 1944, olisi se mielenkiintoinen uusi tieto, mutta esille tuotujen tietojen valossa, se ei siis valitettavasti vaikuta uskottavalta. Jokainen toki saa itse päättää uskooko neuvostoliittolaista sotapäiväkirjaa, vai tässä tutkimusraportissa esitettyjä, useisiin eri lähteisiin perustuvia todisteita, vaiko jopa molempia.

Lähdeluettelo

  • - Kriegstagebuch AOK 20 - Tätigkeitsbericht september 1944, mikrofilmi F8/2628 (B100)
  • - Haastattelu Jochen Seeliger, 15.8.2004
  • - Haastattelu Werner Adam, 15.8.2004
  • - Haastattelut Aarre Kinnunen, 1985–2001
  • - Thomas Müller, SS-Nord tutkimus ja sähköpostit 2003
  • - Black Edellweiss, Jochen Seeliger (Johann Voss)
  • - Leben und Überleben, Werner Adam
  • - Seven days in January, Wolf T. Zoepf
  • - Kampf unter nordlicht, Franz Schreiber
  • - Saksalaisten sotatoimet Pohjolassa 1940–1945, Earl F. Ziemke
  • - 10.5cm le.FH 18, https://www.waffenlager.net/arty/105lefh18.html, 7.11.2015
  • - 8cm Granatwerfer 34, https://www.waffenlager.net/mortar/8grw34.html, 28.10.2013
  • - Maaston inventointi 2001–2019, Tapio & Tomi Heiskanen
  • - Salpalinjan kartat 1940, Sota-arkisto 2002
  • - Poltettu maa, Paul Carell, 1967

19.9.2020 (12.3.2021 22:29)



Lähetä palautetta...

Otamme mielellämme vastaan palautetta artikkeliin liittyen. Voit myös halutessasi lähettää asiaan liittyviä tarkentavia lisätietoja, tai jättää yhteydenottopyynnön. Vastaamme aina kaikkiin yhteydenottoihin.
Palautteita käsitellään luottamuksellisesti, eikä palautteen lähettäjän tietoja julkaista internetsivuillamme tai luovuteta kolmannelle osapuolelle.