Kenttärata - syyskuu 1944

Tutkimuskysymys: Onko Vanttajajoessa Kenttäradan veturi?

Tutkimuksen tausta

Syksyllä 1944 Kuusamon–Kiestingin suunnalta vetäytyneet saksalaisjoukot toteuttivat laajamittaisia hävitystoimenpiteitä Kenttäradalla (Heeresfeldbahn). Hävitystyöt kohdistuivat erityisesti ratapihoihin, siltoihin, liikennepaikkojen rakennuksiin sekä rautatien liikennöintikalustoon. Tarkoituksena oli estää rautatieinfrastruktuurin ja kaluston joutuminen etenevien neuvostojoukkojen käyttöön.

Kenttäradan hävittämiseen ja sodanjälkeiseen purkamiseen liittyy useita paikalliseen muistitietoon perustuvia kertomuksia, joiden mukaan rautatiekalustoa olisi upotettu alueen vesistöihin. Erityistä huomiota on herättänyt väite Vanttajajokeen upotetusta saksalaisesta veturista. Aihe nousi uudelleen esille Koillissanomissa 18. lokakuuta 2020 julkaistussa artikkelissa, jossa esitettiin, että Kenttäradan purkutöihin osallistunut suomalaisosasto olisi räjäyttänyt saksalaisilta jääneen veturin ja siirtänyt sen Vanttajajokeen tuhoutuneen rautatiesillan läheisyydessä.

Väitteen arviointi edellyttää sekä Kenttäradan sotilaallisen hävittämisen että sodanjälkeisen purkutoiminnan tarkastelua. Lisäksi on tarpeen vertailla tapahtumia koskevaa muistitietoa säilyneisiin valokuviin, asiakirjatietoihin ja myöhempiin maastotutkimuksiin.

Tutkimuksen keskeisenä kysymyksenä on, onko Vanttajajoen pohjassa tai sen välittömässä läheisyydessä Kenttäradan veturi tai sellaisen räjäyttämisestä syntyneitä jäännöksiä. Samalla tarkastellaan, kuinka luotettavana veturin räjäyttämistä ja upottamista koskevaa kertomusta voidaan pitää käytettävissä olevan lähdeaineiston perusteella.

Kenttäradan hävittäminen syksyllä 1944

Saksalaiset lopettivat Kenttäradan (Heeresfeldbahn) liikennöinnin 14. syyskuuta 1944. Samana päivänä aamuyöllä saksalaisjoukot räjäyttivät Hyrynsalmen aseman veturipajoineen ja varastoineen. Toimenpide liittyi laajempaan vetäytymisoperaatioon, jonka yhteydessä pyrittiin hävittämään sotilaallisesti käyttökelpoinen rautatieinfrastruktuuri.

Kuusamon alueella hävitystyöt aloitettiin 15. syyskuuta 1944. Kenttäradan rakentamisesta ja liikennöinnistä vastanneet saksalaisjoukot tuhosivat ennen vetäytymistään liikennepaikkojen rakennuksia, varastoja, ratapihojen vaihteita, siltoja, siltarumpuja ja puhelinyhteyksiä. Hävitystoimenpiteet ulotettiin järjestelmällisesti myös liikennöintikalustoon, johon kuuluivat veturit, rautatievaunut ja moottoriresiinat.

Kuusamon alueella Kenttäradan hävitystyöt oli saatettu päätökseen 23. syyskuuta 1944 mennessä. Myös Vanttajajoen ylittänyt Kenttäradan silta oli räjäytetty. Hävitystoimenpiteiden tarkoituksena oli estää rautatien ja sen kaluston hyödyntäminen puna-armeijan 205. divisioonan edetessä Kiestingin suunnalta kohti Kuusamoa.

Saksalaisjoukoilla oli käytettävissään noin kahden viikon ajanjakso rautatieinfrastruktuurin tuhoamiseen. Hävitystöiden laajuuden perusteella voidaan todeta, että toimenpiteet toteutettiin järjestelmällisesti ja ne kohdistuivat erityisesti sellaiseen materiaaliin, jota ei voitu kuljettaa vetäytyvien joukkojen mukana.

Tämä on olennaista arvioitaessa myöhempää väitettä Vanttajajoen läheisyyteen jääneestä veturista. Mikäli alueelle oli jäänyt veturi, on otettava huomioon mahdollisuus, että se oli jo saksalaisten hävitystoimenpiteiden seurauksena vaurioitunut tai käyttökelvoton.

Kenttäradan purkaminen

Kenttäradan purkaminen ja jäljelle jääneen rautatiekaluston evakuointi aloitettiin 24. tammikuuta 1945 everstiluutnantti Arvi Tuhkasen johdolla. Toimintakäskyssä korostettiin tehtävän kiireellisyyttä. Purkamisen taustalla oli Suomen ja Neuvostoliiton välisen välirauhansopimuksen 15. artikla, jonka perusteella Suomi oli velvollinen luovuttamaan saksalaisen sotilasomaisuuden Neuvostoliitolle. Toimintakäskyn mukaan ratakiskot sekä kohtuullisin korjaustoimenpitein käyttökuntoon saatettavat veturit ja vaunut oli kuljetettava Ristijärven rautatieasemalle jatkokuljetusta varten.

Purkuorganisaatio toimi everstiluutnantti Auno Kuirin alaisuudessa. Siihen kuuluivat muun muassa II/JR 3, Pion.J/JR 3, noin 150 miestä JR 4ä, 4.AutoK/Kev.Pr., erillisiä auto- ja traktoriosastoja sekä Pohjolan Liikenne Oy kuljetuskalustoa. Lisäksi käytössä oli noin sata hevosta ajomiehineen. Moottoriajoneuvokalustoon kuului kaikkiaan arviolta 80–90 kuorma-autoa ja 24 traktoria. Työorganisaatio jaettiin kolmeen ryhmään, joista yksi vastasi Kuusamon alueella Käsmän ja Vanttajan välisen rataosuuden purkamisesta.

Evakuoitava rautatiekalusto oli määrä kuljettaa Ristijärvelle, jossa se lastattiin neuvostoliittolaisiin tavaravaunuihin. Kuljetusten määränpääksi oli ilmoitettu Donbassin alueen kivihiilikaivokset, osoitemerkinnällä Donbass Orlovskaja Gruzopluts. Kaluston kuljetukset toteutettiin tammi–marraskuun 1945 välisenä aikana.Osa Ristijärvelle kuljetetuista vaurioituneista vetureista toimitettiin myös Neuvostoliitolle vuokrattuun Porkkalan tukikohtaan Kirkkonummelle.

Kenttäradan purkaminen osoittautui erityisesti talviolosuhteissa huomattavan vaikeaksi. Pitkät kuljetusmatkat, puutteellinen tieverkosto, vaurioitunut rautatieinfrastruktuuri ja raskaan kaluston käsittely aiheuttivat merkittäviä käytännön ongelmia.

Ratakiskojen evakuoinnista jouduttiin osittain luopumaan. Neuvostoliitolle toimitettiin niiden sijasta Etelä-Suomesta purettuja kiskoja. Kenttäradan jäljelle jääneet kiskot siirtyivät tämän jälkeen Rautatiehallituksen omistukseen, ja niiden purkaminen aloitettiin uudelleen marraskuussa 1946. Purkutöiden yhteydessä esiintyi myös omaisuuden asiatonta käsittelyä. Kiskoja siirrettiin metsään, ja joidenkin purkutöihin osallistuneiden henkilöiden kerrotaan myyneen Rautatiehallituksen omaisuutta omaan lukuunsa. Kenttäradan purkutyöt päättyivät 21. marraskuuta 1947.

Vanttajajokeen väitetysti upotettu veturi

Koillissanomissa 18. lokakuuta 2020 julkaistussa artikkelissa Tuomo Kallioniemi esitti mahdollisuuden, että Vanttajajoen pohjassa, Kenttäradan räjäytetyn sillan läheisyydessä, olisi suomalaisen purkuosaston räjäyttämä saksalainen veturi. Väite perustuu Kenttäradan purkutöihin osallistuneen korpraali Pentti Suhosen kertomukseen. Suhonen palveli purkuosastossa autonkuljettajana ja ilmoitti olleensa paikalla, kun Vanttajajoen sillan itäpuolelta löydettiin saksalainen veturi.

Kertomuksessa ei yksilöidä veturin tyyppiä, teknistä kuntoa tai tarkkaa löytöpaikkaa. Myöskään tapahtuman päivämäärää ei mainita, mutta Kenttäradan purkutöiden ajankohdan perusteella tapahtuma voidaan alustavasti sijoittaa kevääseen 1945. Mahdollinen veturityyppi olisi voinut olla KML-3 eli HF130C -dieselveturi, joka kuului Kenttäradan yleisimpiin veturimalleihin. Kyseisen veturityypin paino oli noin 16,5 tonnia, pituus 5,3 metriä, korkeus 2,6 metriä ja leveys 1,65 metriä. Veturin tyyppiä koskeva arvio perustuu kuitenkin Kenttäradalla käytetyn kaluston yleisyyteen eikä Suhosen kertomuksessa esitettyihin tunnistetietoihin. Näin ollen veturin mallia ei voida pitää varmistettuna.

Suhosen kertomuksen mukaan pioneerikersantti oli räjäyttänyt veturin 30 kilogramman trotyylipanoksella (TNT). Räjäytys olisi mahdollisesti toteutettu everstiluutnantti Auno Kuirin suostumuksella. Kertomuksen perusteella räjähdyspanos sijoitettiin veturin alle Vanttajajoen sillan ratapenkereen puolelle. Lehtiartikkelista muodostuu käsitys, että räjäytyksen seurauksena veturi olisi päätynyt suoraan Vanttajajokeen.

Tapahtumakuvaukseen liittyy kuitenkin useita avoimia kysymyksiä. Ensinnäkin on selvitettävä, miksi purkuosasto olisi päättänyt räjäyttää veturin sen sijaan, että se olisi pyritty kuljettamaan pois. Toiseksi on arvioitava, olisiko väitetystä räjäytyksestä pitänyt jäädä havaittavia jälkiä ympäristöön. Kolmanneksi on tarkasteltava, onko Vanttajajoen pohjasta löydetty veturiin viittaavia rakenteita tai metalliosia.

Mahdolliset syyt veturin hävittämiseen

Mikäli Suhosen kertomuksessa kuvattu veturi todella löydettiin Vanttajajoen sillan itäpuolelta, sen kuljettaminen pois alueelta olisi todennäköisesti muodostanut merkittävän logistisen ongelman. Saksalaiset olivat räjäyttäneet Vanttajajoen ylittävän rautatiesillan syyskuussa 1944, joten veturia ei olisi voitu siirtää joen länsipuolelle tavanomaista raideliikennettä käyttäen. Lisäksi veturin tekninen kunto saattoi olla heikko saksalaisten toteuttamien hävitystoimenpiteiden seurauksena.

Purkuosaston alkuperäisenä tehtävänä oli toimittaa käyttökelpoinen tai kohtuullisin korjaustoimenpitein kunnostettavissa oleva kalusto Ristijärvelle. Noin 16,5 tonnia painavan, mahdollisesti liikuntakyvyttömän veturin siirtäminen vaurioituneelta rataosuudelta olisi kuitenkin edellyttänyt huomattavaa nostokalustoa ja kuljetuskapasiteettia.

Näissä olosuhteissa veturin kuljettaminen saatettiin arvioida käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi. Tämän perusteella voidaan esittää hypoteesi, että purkuosasto olisi päättänyt hävittää käyttökelvottoman veturin paikan päällä. Mahdollinen hävittämispäätös ei kuitenkaan vielä osoita, että veturi olisi räjäytetty juuri Suhosen kuvaamalla tavalla tai että sen jäännökset olisi siirretty Vanttajajokeen. Näiden tapahtumien vahvistaminen edellyttää erillistä todistusaineistoa.

Väitetyn räjäytyspaikan tutkiminen

Suhosen kertomuksen mukaan veturin räjäyttämiseen käytettiin 30 kilogrammaa trotyyliä. Kyseessä olisi ollut huomattava räjähdemäärä, jonka vaikutusten voidaan olettaa kohdistuneen sekä veturiin että sen välittömään ympäristöön, erityisesti ratapenkkaan.

Mikäli räjähdyspanos olisi sijoitettu veturin alle ratapenkereelle, räjäytys olisi aiheuttanut selvästi havaittavia vaurioita ratapenkkaan. Lisäksi veturista olisi voinut irrota metalliosia, jotka olisivat levinneet räjäytyspaikan ympäristöön.

Väitettyä räjäytyspaikkaa on tarkasteltu useiden eri aikakausien kuva-aineistojen ja maastohavaintojen perusteella. Kesällä 1945 otetuissa valokuvissa Vanttajajoen sillan itäpuolinen ratapenger vaikuttaa säilyneen rakenteellisesti suhteellisen muuttumattomana. Kuvissa ei ole havaittavissa selvää räjäytyskuoppaa tai muita yksiselitteisesti veturin räjäyttämiseen viittaavia jälkiä.

Samankaltainen havainto voidaan tehdä saksalaisten sotaveteraanien vuonna 1959 kuvaamasta filmiaineistosta. Myöskään tässä aineistossa ei ole tunnistettu sellaisia ratapenkereen vaurioita, jotka voitaisiin varmuudella yhdistää Suhosen kuvaamaan räjäytykseen.

Alueella vuonna 2003 toteutetussa maastoinventoinnissa ei havaittu veturin räjäyttämiseen viittaavia selviä merkkejä. Ratapenkereen ja sen ympäristön rakenteet eivät tarkastelun perusteella osoittaneet huomattavia räjähdysvaurioita. Väitetty räjäytyspaikka tutkittiin uudelleen syksyllä 2020. Lokakuun 30. päivänä suoritetussa maastotarkastuksessa kiinnitettiin erityistä huomiota ratapenkereeseen, jokirantaan ja mahdollisiin räjäytysjälkiin. Tarkastuksessa ei löydetty minkäänlaisia merkkejä räjäytyskuopasta tai muista tapahtumaan viittaavista maastonmuodoista.

Myöskään metallinpaljastimella tehdyissä tutkimuksissa ei havaittu sellaisia veturin metalliosiksi tunnistettavia löytöjä, jotka tukisivat kertomusta suurella räjähdepanoksella suoritetusta räjäytyksestä. Havaintojen perusteella voidaan todeta, ettei väitetystä räjäytyksestä ole löydetty maastossa tunnistettavia fyysisiä jälkiä.

Veturin mahdollinen siirtäminen Vanttajajokeen

Toinen keskeinen tutkimuskysymys koskee sitä, millä tavoin räjäytetty veturi olisi voitu siirtää ratapenkereeltä Vanttajajokeen. Mikäli veturi olisi räjäytyksen jälkeen työnnetty tai vieritetty jokeen, sen siirtäminen olisi todennäköisesti aiheuttanut jälkiä penkereeseen ja rantamaastoon. Noin 16,5 tonnia painavan veturin liikuttaminen olisi lisäksi edellyttänyt huomattavaa voimaa tai tarkoitukseen soveltuvaa kalustoa.

Väitetyn siirtoreitin läheisyydessä ei ole kuitenkaan havaittu sellaisia maastonmuotoja tai rakenteellisia vaurioita, jotka yksiselitteisesti osoittaisivat raskaan veturin kulkeneen penkereeltä jokeen. Vaihtoehtoisesti on mahdollista, että veturi olisi räjäytyksen seurauksena hajonnut useampaan osaan, jotka olisi myöhemmin siirretty veteen erikseen. Tämä tulkinta poikkeaa kuitenkin olennaisesti kertomuksesta, jonka mukaan veturi olisi päätynyt jokeen välittömästi räjäytyksen yhteydessä.

Jos veturi olisi hajotettu ja sen osat upotettu jokeen, pohjassa pitäisi lähtökohtaisesti olla huomattava määrä metallimateriaalia. Veturin alkuperäinen paino huomioon ottaen kyse olisi voinut olla useista tonneista terästä ja muista metalliosista riippuen veturin kunnosta ja mahdollisesti poistetuista rakenteista. Tällaisen materiaalimäärän olemassaolo olisi periaatteessa mahdollista todeta vedenalaisilla tutkimuksilla.

Vanttajajoen vedenalaiset havainnot

Vanttajajoen syvyys oletetun upotuspaikan läheisyydessä on noin 3–5 metriä, ja joen leveys leveimmillään noin kahdeksan metriä, riippuen veden korkeudesta.

Alueella on vuosikymmenten aikana käynyt useita sukellusryhmiä. Sukellusten yhteydessä joen pohjasta on löydetty erityisesti tuhoutuneen Kenttäradan sillan rakenteita sekä erilaisia ampumatarvikkeita. Ampumatarvikkeiden esiintyminen liittyy saksalaisjoukkojen syksyllä 1944 toteuttamiin hävitystoimenpiteisiin. Vetäytymisen yhteydessä Vanttajajokeen kerrotaan upotetun huomattavia määriä patruunoita, kranaatteja ja muuta sotilasmateriaalia.

Paikallisen muistitiedon mukaan lähialueen nuoret uivat ja sukeltelivat sillan läheisyydessä sodan jälkeisinä vuosina. Paavo Heiskasen kertomuksen mukaan joen pohjassa oli tuolloin runsaasti erityisesti kiväärinpatruunoita. Veden kerrotaan olleen suhteellisen kirkasta, minkä vuoksi pohjalla olleita esineitä voitiin havaita sukellettaessa. Kertomusten mukaan osa patruunoista nostettiin myös vedenpinnalle.

Näissä muistitiedoissa ei kuitenkaan mainita havaintoja joen pohjassa olleesta veturista tai sen huomattavista rakenneosista. Myöskään myöhempiin sukelluksiin osallistuneet henkilöt eivät ole ilmoittaneet tunnistaneensa Vanttajajoen pohjasta veturia tai sen jäännöksiä.

Myöhemmissä ammattisukeltajien antamissa tiedoissa on kuitenkin täsmennetty, että Vanttajajoen pohjassa tuhoutuneen Kenttäradan sillan läheisyydessä on havaittu lähinnä sillan rakenteita sekä jonkin verran yksittäisen rehuvaunun osia. Veturia tai siihen yksiselitteisesti yhdistettäviä rakenneosia ei ole tunnistettu.

Nämä havainnot ovat merkittäviä arvioitaessa Suhosen kertomuksen paikkansapitävyyttä. Useiden eri ajankohtina toteutettujen sukellusten perusteella väitetystä veturista ei ole saatu vahvistavaa aineellista näyttöä.

Rehuvaunun jäännökset

Vanttajajoen rantavedessä on vuosikymmenten ajan ollut kaksi suurikokoista rautakehikkoa. Nykyisin, nämä rehuvaunun osiksi tunnistetut kehikot on nostettu vedestä ylös näkyville. Rehuvaunu (HF-Wagen) oli 7,57 m pitkä, 2,38 m leveä ja 1,83 m korkea. Näin pitkän vaunun upottaminen Vanttajajokeen kokonaisuudessaan olisi varmaan ollut aika haasteellista. Huomioin arvoista myös on, että alla olevassa kuvassa esillä olevissa metalliosissa ei näy merkkejä räjäyttämisestä. Joten on todennäköistä, ettei tätä rehuvaunua räjäytetty.

Rehuvaunujen jäännökset muodostavat konkreettisen aineellisen osoituksen siitä, että Kenttäradan liikennöintikalustoa on päätynyt Vanttajajokeen. Samalla niiden tunnistaminen on tärkeää veturia koskevan tutkimuskysymyksen kannalta, sillä osa joesta havaituista suurikokoisista metallirakenteista voidaan yhdistää vaunukalustoon eikä veturiin.

Loppupäätelmä

Näiden havaintojen kokonaisarvioinnin perusteella väite Vanttajajoen pohjassa olevasta räjäytetystä Kenttäradan veturista jää historiallisesti todentamatta. Erityisesti fyysisten räjäytysjälkien ja veturin tunnistettavien jäännösten puuttuminen heikentää olennaisesti Suhosen kertomukseen perustuvan hypoteesin uskottavuutta.

Tutkimuksen johtopäätöksenä voidaan todeta, ettei Vanttajajoen tutkitulla alueella ole löydetty Kenttäradan veturia eikä sen tunnistettavia jäännöksiä. Väitteelle veturin upottamisesta kyseiseen paikkaan ei siten ole löydetty aineellista vahvistusta, ja kattavien etsintöjen negatiivinen tulos puhuu voimakkaasti väitteen paikkansapitävyyttä vastaan. Väite veturista Vanttajajoen pohjassa ei yksinkertaisesti pidä paikkansa.

Huom!

Sukeltamista Vanttajajoen räjäytetyn Kenttäratasillan tuntumassa, voidaan pitää todella vaarallisena. Vedessä on runsaasti sillan jäänteitä ja joen pohjalla on vanhoja ampumatarvikkeita, jotka siirrettäessä voivat olla hyvinkin epävakaita ja siten vaarallisia.

Lähdeluettelo

• - KTB A.O.K. 20/pioneeritoiminta, 1.7.–31.12.1944, mikrofilmi F8, rulla 2631
• - Kenttäradan monet kasvot, Jaakko Heikkinen, 1998
• - Saksalaisten lennokas Kenttärata, Aaro Salmela
• - Kuusamon kenttärata, Matti Haro, Resiina-lehti 4/1990
• - Haastattelut Aarre Kinnunen, 1985–2001
• - Haastattelut Paavo Heiskanen, 1985–2020
• - Maaston inventointi 2001–2019, Tapio ja Tomi Heiskanen
• - Kenttäradan kartta 1944, Bundesarchiv-Militärarchiv, Freiburg
• - Videofilmi - Material Nr 28, Agentur Karl Höffkes, 1959
• - Koillissanomat 18.10.2020

30.10.2019 (2.9.2026 22:52)