Messerschmitt Bf 110

Yleistä

Saksan ilmailuministeriö (Reichsluftfahrtministerium, RLM) käynnisti suunnitteluhankkeen, jonka tavoitteena oli kehittää kaksimoottorinen, pitkän toimintasäteen raskas saattohävittäjä. Tehtävä annettiin kolmelle saksalaiselle lentokonevalmistajalle: Focke-Wulf, Henschel ja Bayerische Flugzeugwerke. Suunnittelukilpailun voitti Bayerische Flugzeugwerken kehittämä Willy Messerschmittin suunnittelema konetyyppi, joka sai tyyppimerkinnän Bf 110. Koneen ensilento suoritettiin 12. toukokuuta 1936, ja koelentäjänä toimi Rudolf Opitz.

Messerschmitt Bf 110 oli kaksimoottorinen, kaksipaikkainen raskashävittäjä, joka suunniteltiin alun perin erityisesti pitkän matkan hävittäjä- ja saattohävittäjätehtäviin. Konetyypistä kehitettiin myöhemmin useita eri versioita, joiden varustelu ja käyttötarkoitus vaihtelivat operatiivisten tarpeiden mukaan. Raskashävittäjätehtävien lisäksi Bf 110 käytettiin muun muassa maataistelutehtävissä ja yöhävittäjänä. Monikäyttöisyys ja mahdollisuus muokata koneen varustusta tekivät siitä merkittävän osan Saksan ilmavoimien kalustoa toisen maailmansodan aikana.

Raskashävittäjä (Zerstörer)

Saksalaisten ilmastrategien alkuperäisen suunnitelman mukaan pitkän toimintasäteen omaavan Messerschmitt Bf 110 -raskashävittäjän tuli pystyä tuhoamaan vihollisen hävittäjiä jo pitkältä etäisyydeltä 20 mm:n konetykkiensä tulella. Näin koneen ei olisi tarvinnut osallistua lähietäisyydellä käytäviin kaartotaisteluihin, joissa sen raskas rakenne ja heikompi ketteryys olisivat asettaneet sen epäedulliseen asemaan yksimoottorisiin hävittäjiin verrattuna. Bf 110 suunniteltiin myös pommikoneiden saattohävittäjäksi, jonka pitkän toimintasäteen ansiosta se kykenisi suojaamaan pommikoneosastoja syvälle vihollisen ilmatilaan ulottuvilla tehtävillä. Käytännön taistelukokemukset kuitenkin osoittivat, etteivät alkuperäiset suunnitelmat toteutuneet kaikilta osin. Erityisesti ketterien yksimoottoristen hävittäjien kohtaaminen paljasti Bf 110 suorituskyvyn rajoitukset, minkä seurauksena sen alkuperäistä käyttötarkoitusta jouduttiin arvioimaan uudelleen. Konetyyppiä alettiin käyttää yhä enemmän tehtävissä, joissa sen ominaisuudet vastasivat paremmin operatiivisia vaatimuksia.

Bf 110 ensimmäinen varsinainen sarjatuotantoversio oli Bf 110 C, joka varustettiin Daimler-Benz DB 601 -moottoreilla. Bf 110 C -sarjan eri alaversioihin tehtiin useita teknisiä muutoksia, ja C-3-versiosta lähtien koneeseen asennettiin 20 mm MG FF -konetykkejä. Bf 110 D-1 kehitettiin pitkän toimintasäteen raskashävittäjäksi, ja sen polttoainekapasiteettia kasvatettiin pitkien lentomatkojen mahdollistamiseksi. Bf 110 E -versio puolestaan soveltui hävittäjäpommittajatehtäviin, joissa koneen aseistusta ja varustusta voitiin hyödyntää myös maakohteita vastaan. Myöhemmin kehitetty Bf 110 F-2 oli pitkän toimintasäteen raskashävittäjäversio, jota käytettiin erityisesti länsiliittoutuneiden raskaita pommikoneita vastaan. Eri versioiden kehitys kuvastaa Bf 110 käyttötarkoituksen muuttumista sodan edetessä sekä pyrkimystä sovittaa konetyypin ominaisuudet kulloisiinkin operatiivisiin tarpeisiin. Lue lisää: 2cm MG FF

Myytti Bf 110 hävittäjän tehottomuudesta ilmataistelussa

Messerschmitt Bf 110 -raskashävittäjän suorituskykyä ja tehokkuutta Britannian ilmasodassa on käsitelty useissa julkaisuissa, joissa huomiota on kiinnitetty erityisesti koneen suuriin tappioihin. Sen sijaan Bf 110 -hävittäjien saavuttamien ilmavoittojen kokonaismäärä ja niiden suhde omiin konetappioihin ovat saaneet vähemmän huomiota. Christer Bergströmin tutkimustyö tarjoaa aiheeseen täydentävää tietoa ja mahdollistaa konetyypin taistelutehokkuuden tarkastelun myös saavutettujen ilmavoittojen näkökulmasta.

Bergströmin esittämien tietojen perusteella Bf 110 -hävittäjät saattoivat Britannian ilmasodan aikana saavuttaa enemmän ilmavoittoja vihollisen hävittäjistä kuin mitä niiden omat tappiot olivat. Tämä näkökulma täydentää kuvaa konetyypin suorituskyvystä ja korostaa tarvetta tarkastella taistelutuloksia useiden eri mittareiden avulla. Pelkät konetappiot eivät yksinään anna kattavaa kuvaa hävittäjän tehokkuudesta, vaan niiden rinnalla on arvioitava myös saavutettuja ilmavoittoja, tehtävien luonnetta ja operatiivisia olosuhteita.

Seuraavassa esitetään konekohtaiset tappiot Britannian ilmasodan ajalta heinäkuusta lokakuuhun 1940. Tarkastelu rajautuu kyseisen ajanjakson Bf 110 -hävittäjien tappioihin ja vihollisen hävittäjistä saavutettuihin ilmavoittoihin. Pommikoneista saavutettuja ilmavoittoja ei ole sisällytetty lukuihin, joten aineisto kuvaa ainoastaan hävittäjätaisteluihin liittyviä tuloksia.

Bf 110 F-2 panssarointi

Koneessa oli aseteltu teräslevyjä lentäjän ja tiettyjen koneen kriittisten osien suojaksi seuraavasti:

• • lentäjän etulasi, luodinkestävälasi 58 mm
• • lentäjän alla, 5,5 mm teräslevy
• • lentäjän takana, 8,5–10,5 mm teräslevy
• • ohjaamon etuosassa, 8,5–10,5 mm teräslevy
• • taka-ampujan alla, 6 mm teräslevy
• • taka-ampujan edessä, 8,5 mm teräslevy

Nachtjäger

Kun Messerschmitt Bf 110 -raskashävittäjien käyttö Britannian ilmasodassa väheni suurten tappioiden ja operatiivisten rajoitteiden vuoksi, konetyypille alettiin etsiä muita käyttötarkoituksia. Pian havaittiin, että sen pitkän toimintasäteen ja kaksimoottorisen rakenteen ansiosta se soveltui hyvin myös yöhävittäjätehtäviin (Nachtjäger). Yöhävittäjäkäytössä koneen miehistöön kuului tavallisesti kolme henkilöä: lentäjä, tutkaoperaattorina toimiva tähystäjä sekä radisti. Tutkaoperaattorin tehtävänä oli ohjata lentäjä viholliskoneen läheisyyteen tutkahavaintojen perusteella, kun taas radioliikenne ja yhteydenpito kuuluivat radistin vastuulle. Miehistön tehtävänjako vaihteli kuitenkin konetyypin ja käytössä olleiden järjestelmien mukaan.

Bf 110 varhaisia yöhävittäjäversioita kehitettiin muun muassa E-sarjan pohjalta, ja koneisiin asennettiin vähitellen tutkajärjestelmiä yötaistelun mahdollistamiseksi. Vuonna 1942 käyttöön otettu Bf 110 G -sarja tarjosi edelleen kehitetyn alustan yöhävittäjätoiminnalle. Koneessa käytettiin aiempaa tehokkaampia moottoreita, ja sen varustukseen kuului muun muassa Telefunkenin FuG 202- tai FuG 212 Lichtenstein -tutka. Vuoden 1943 loppupuolella käyttöön tuli kehittyneempi FuG 220 SN-2 Lichtenstein -tutka, joka paransi mahdollisuuksia havaita viholliskoneita pimeässä ja rajoitetun näkyvyyden olosuhteissa.

Bf 110 G-4 -yöhävittäjäversiossa hyödynnettiin myös Schräge Musik -asejärjestelmää, jossa rungon yläosaan asennetut 20 mm MG FF/M -konetykit suunnattiin vinosti ylöspäin, tavallisesti noin 60–75 asteen kulmaan vaakatasosta. Järjestelmän avulla yöhävittäjä saattoi lähestyä vihollisen pommikonetta alapuolelta ja avata tulen sen haavoittuvampaan alapintaan joutumatta suoraan puolustusaseiden tulilinjalle. Tämä taktiikka osoittautui tietyissä olosuhteissa tehokkaaksi ja vahvisti Bf 110 G-4 asemaa Saksan yöhävittäjätoiminnassa toisen maailmansodan myöhemmissä vaiheissa.

Tekniset tiedot

Lähdeluettelo

• - Jagdgeschwader 5 “Eismeer”, url: https://www.ww2.dk, 21.2.2021
• - Flugzeugbestand und Bewegungsmeldungen, https://www.asisbiz.com/Luftwaffe/b13jg5.html, 21.2.2021
• - L.Dv.T.2110E unf F/Wa, Bf 110 E und F Schusswaffenanlage, Oktober 1942
• - The Messerschmitt Bf 110 and Me 210/410, url: http://www.airvectors.net, 27.2.2021
• - Messerschmitt Bf 110, url: http://www.aviation-history.com, 27.2.2021
• - The Battle of Britain, an epic conflict revisited, Christer Bergstörm

1.1.2003 (9.10.2026 09:10)