Saksan raaka-ainetilanne 1939–1945

Yleistä

Saksan hyökättyä Puolaan 1. syyskuuta 1939 maan sotatalous ei ollut täysin valmistautunut pitkäkestoiseen suursotaan. Saksan sotateollisuus oli useiden strategisesti tärkeiden raaka-aineiden osalta joko kokonaan tai osittain riippuvainen ulkomaisesta tuonnista, mikä teki maan taloudesta ja sotilaallisesta huoltovarmuudesta haavoittuvaisia kansainvälisen kaupan häiriöille. Puolan sotaretki eteni Saksan sotilasjohdon suunnitelmien mukaisesti, ja Puolan järjestäytynyt vastarinta kukistettiin muutamassa viikossa. Ison-Britannian ja Ranskan sodanjulistukset Saksalle 3. syyskuuta 1939 muuttivat kuitenkin strategista tilannetta olennaisesti. Paikalliseksi ja lyhytkestoiseksi suunnitellun sotaretken sijaan Saksa joutui osaksi laajenevaa eurooppalaista sotaa, joka kehittyi pitkittyneeksi maailmanlaajuiseksi konfliktiksi. Sodan pitkittyminen korosti raaka-aineiden saatavuuden, ulkomaankaupan ja polttoainehuollon merkitystä Saksan sotilaallisen suorituskyvyn ja sotateollisuuden ylläpitämisessä.

Alla oleva taulukko osoittaa kuinka valmistautumaton Saksa raaka-ainevarantojen suhteen, syksyllä 1939 oikeastaan olikaan.

Saksan raaka-ainevarannot

Raaka-aineiden tuonti ulkomailta

Saksan riippuvuus ulkomaista

Saksan teollisuus oli melko riippuvainen tärkeimpien raaka-aineiden osalta ulkomaisesta tuonnista. Alla muutamia tärkeimmistä. Prosenttiluku osoittaa ulkomailta tuodun raaka-aine määrän osuutta prosentteina kokonaiskulutuksesta.

• - sinkki, 25 %
• - lyijy, 50 %
• - kupari, 70 %
• - tina, 90 %
• - nikkeli, 95 %
• - bauksiitti, 99 %
• - raakaöljy, 65 %
• - kautsu, 80 %

Raaka-ainepula vuonna 1941

Elokuuhun 1941 mennessä Saksan sotataloudessa ilmeni vakavia vaikeuksia strategisesti tärkeiden raaka-aineiden saatavuudessa. Erityisesti kumin, teräksen ja alumiinin riittävyys muodostui merkittäväksi haasteeksi sotateollisuuden tuotannon ylläpitämiselle. Käytettävissä olevien tietojen mukaan teräksen kuukausittainen tarve oli noin 1,65 miljoonaa tonnia, kun tuotanto jäi samanaikaisesti noin 800 000 tonniin. Alumiinin osalta kuukausittaisen tarpeen arvioitiin olevan 38 400 tonnia, mutta käytettävissä oleva määrä oli vain noin 30 000 tonnia. Tuotannon ja kulutuksen välinen epäsuhta kuvasti Saksan sotatalouden kasvavia vaikeuksia vastata asevoimien ja teollisuuden materiaalitarpeisiin.

Alumiinin tuotantoa vaikeuttivat lisäksi energiantuotantoon ja sähkön saatavuuteen liittyvät rajoitteet. Talvikuukausina tuotannon on arvioitu vähentyneen noin 10–20 prosenttia, koska sähkönkulutus kasvoi lämmitystarpeiden vuoksi. Tämä heikensi sähkön saatavuutta energiaintensiiviselle teollisuudelle, kuten alumiinin valmistukselle. Alumiini oli strategisesti tärkeä raaka-aine erityisesti lentokoneteollisuudessa, joten sen saatavuus vaikutti suoraan Saksan kykyyn ylläpitää ja laajentaa sotilaallista tuotantokapasiteettiaan.

Synteettinen kumi ja luonnonkumin saatavuus

Luonnonkumin puute oli toinen merkittävä ongelma Saksan sotataloudelle. Kumia tarvittiin muun muassa ajoneuvojen renkaisiin, tiivisteisiin ja erilaisiin sotilaskäyttöön tarkoitettuihin teknisiin tuotteisiin. Koska Saksa ei kyennyt hankkimaan riittävästi luonnonkumia tavanomaisen ulkomaankaupan kautta, se pyrki korvaamaan sitä synteettisellä kumilla. Keskeinen ratkaisu oli Buna, synteettinen kumi, jonka nimi muodostui sen valmistuksessa käytettyihin aineisiin liittyvistä nimityksistä: butadieenista ja natriumista. Saksassa kehitetty ja teollisesti valmistettu Buna oli tärkeä osa pyrkimyksiä vähentää riippuvuutta tuontiraaka-aineista.

Synteettisen kumin valmistus ei kuitenkaan poistanut kaikkia luonnonkumin saatavuuteen liittyviä ongelmia. Alkuperäisten tuotantoprosessien yhteydessä tarvittiin myös luonnonkumista saatavaa kautsua, jota pyrittiin hankkimaan muun muassa Japanista. Kautsun käyttöön liittyvät vaatimukset riippuivat tuotantoprosessista ja valmistettavan kumilaadun ominaisuuksista. Buna ei myöskään kaikilta osin vastannut luonnonkumin teknisiä ominaisuuksia, sillä sen suorituskyky saattoi olla heikompi erityisesti matalissa lämpötiloissa. Tämä rajoitti sen käyttökelpoisuutta tietyissä sotilaallisissa ja teknisissä sovelluksissa.

Raaka-aineiden kuljetukset Japanista Saksaan

Japanista Saksaan suuntautuneet raaka-ainekuljetukset olivat logistisesti vaativia, kalliita ja sotilaallisten uhkien vuoksi vaarallisia. Britannian johtama merisaarto vaikeutti huomattavasti Saksan mahdollisuuksia hankkia strategisia raaka-aineita Euroopan ulkopuolelta, vaikka saarto ei estänytkään kaikkia toimituksia. Japanin ja Saksan välinen maantieteellinen etäisyys sekä liittoutuneiden merivoimien valvonta rajoittivat kaupallisten kuljetusten mahdollisuuksia. Tämän vuoksi strategisesti tärkeiden raaka-aineiden kuljetuksessa hyödynnettiin myös sukellusveneitä, joiden avulla pyrittiin ylläpitämään Saksan ja Japanin välistä yhteyttä liittoutuneiden merisaarron olosuhteissa.

Raaka-aineiden kuljetusvaikeudet osoittivat, että synteettisten korvikkeiden kehittäminen ei yksin riittänyt takaamaan Saksan sotateollisuuden omavaraisuutta. Kotimainen synteettinen tuotanto vähensi riippuvuutta tietyistä tuontiraaka-aineista, mutta sen rinnalla tarvittiin edelleen ulkomaisia materiaaleja, energiaa ja toimivia kuljetusyhteyksiä. Näiden tekijöiden yhteisvaikutus teki Saksan sotataloudesta haavoittuvan ja vaikeutti sotateollisuuden tuotannon ylläpitämistä sodan pitkittyessä.

Raaka-aineiden tuonti Neuvostoliitosta 1940–1941

Saksan ja Neuvostoliiton elokuussa 1939 solmima Molotov–Ribbentrop-sopimus loi edellytykset maiden välisten taloussuhteiden laajentamiselle. Poliittisen sopimuksen jälkeen maat solmivat helmikuussa 1940 uuden taloussopimuksen, jonka perusteella niiden välinen kaupankäynti kasvoi merkittävästi. Taloudellinen yhteistyö jatkui kesäkuuhun 1941 saakka, jolloin Saksa aloitti hyökkäyksen Neuvostoliittoon operaatio Barbarossan yhteydessä 22. kesäkuuta 1941. Tätä edeltäneenä aikana Neuvostoliiton raaka-ainetoimitukset olivat Saksalle huomattavan tärkeitä, sillä ne täydensivät maan omia tuotantoresursseja ja helpottivat ulkomaankaupan rajoituksista aiheutuneita ongelmia.

Neuvostoliiton ja Saksan välinen kauppa muodosti merkittävän osan kummankin maan ulkomaankaupasta. Käytettävissä olevien tietojen mukaan vuonna 1940 noin 52,2 prosenttia Neuvostoliiton viennistä suuntautui Saksaan, kun taas noin 29 prosenttia Neuvostoliiton tuonnista oli peräisin Saksasta. Huhtikuun ja joulukuun 1940 välisenä aikana Neuvostoliiton kautta kulkeneen kaupan osuuden ilmoitetaan olleen Saksan viennistä 49 prosenttia ja tuonnista 59 prosenttia. Vuoden 1941 tammi–kesäkuussa vastaaviksi osuuksiksi esitetään 72 prosenttia viennin ja 64 prosenttia tuonnin osalta. Näiden lukujen tulkinnassa on kuitenkin tärkeää selvittää, viittaavatko ne maiden välisen kahdenvälisen kaupan osuuksiin, Neuvostoliiton kautta kulkeneisiin kauttakulkukuljetuksiin vai johonkin laajempaan kauppatilastolliseen kokonaisuuteen.

Saksan ja Neuvostoliiton välinen taloudellinen yhteistyö perustui raaka-aineiden ja teollisuustuotteiden vaihtoon. Saksalle toimitettiin Neuvostoliitosta muun muassa viljaa, öljyä, mangaanimalmia, kromia, puuvillaa ja fosfaattia. Lisäksi kauppaan sisältyi strategisesti merkittäviä metalleja ja muita teollisuuden tarvitsemia materiaaleja. Alkuperäislähteissä mainittujen määrien mukaan Saksa sai Neuvostoliitosta 1,5 miljoonaa tonnia viljaa, miljoona tonnia öljyä, 2 700 kilogrammaa platinaa, 100 000 tonnia puuvillaa ja 500 000 tonnia fosfaattia. Näiden toimitusten merkitys liittyi erityisesti Saksan maatalouden, kemianteollisuuden, sotateollisuuden ja polttoainehuollon tarpeisiin. Määrät ja niiden kattama ajanjakso on kuitenkin tarkistettava alkuperäisistä kauppatilastoista ennen niiden käyttämistä tutkimuksessa.

Vastineeksi Neuvostoliiton raaka-ainetoimituksista Saksa toimitti Neuvostoliittoon teollisuustuotteita ja teknologista osaamista. Saksan vientiin kuului muun muassa työstökoneita, lentokoneita, aseita ja ammuksia. Lisäksi Saksa luovutti Neuvostoliitolle sotilaallisesti ja teknologisesti merkittäviä tuotteita, joiden avulla Neuvostoliitto pyrki kehittämään omaa teollista ja sotilaallista kapasiteettiaan. Yksi huomattavimmista toimituksista oli keskeneräinen raskas risteilijä Lützow, jonka Saksa myi Neuvostoliitolle vuonna 1940. Aluksen toimitus liittyi laajempaan teknologiseen ja sotilaalliseen yhteistyöhön maiden välillä.

Neuvostoliiton merkitys Saksan taloudelle ei rajoittunut sen omien luonnonvarojen toimittamiseen. Se toimi myös kauttakulkureittinä ja välittäjänä hankittaessa kolmansista maista raaka-aineita, joita Neuvostoliitolla itsellään ei välttämättä ollut saatavilla. Tällainen järjestely mahdollisti joidenkin sellaisten materiaalien hankinnan, joiden suora myynti Saksalle oli poliittisista tai kauppapoliittisista syistä vaikeaa. Neuvostoliiton rautatieverkosto helpotti lisäksi tavaroiden kuljetusta laajalla alueella. Kaupan järjestelyt osoittavat, että maiden välinen taloudellinen yhteistyö oli huomattavasti laajempaa kuin pelkkä raaka-aineiden ja teollisuustuotteiden kahdenvälinen vaihto.

Saksan ja Neuvostoliiton välinen kauppa päättyi käytännössä maiden välisen sodan alkamiseen kesäkuussa 1941. Siihen mennessä toimitukset olivat tukeneet Saksan sotataloutta tilanteessa, jossa Britannian merisaarto vaikeutti monien ulkomaisten raaka-aineiden hankintaa. Neuvostoliitosta saadut viljan, öljyn ja teollisuuden tarvitsemien mineraalien toimitukset auttoivat Saksaa lieventämään resurssipulaa, mutta eivät poistaneet sen riippuvuutta ulkomaisista raaka-aineista. Operaatio Barbarossan käynnistyminen merkitsi siten paitsi sotilaallista käännekohtaa myös merkittävän taloudellisen yhteistyösuhteen päättymistä. Tämän jälkeen Saksan oli etsittävä uusia keinoja turvata sotateollisuutensa raaka-ainehuolto entistä vaikeammissa olosuhteissa.

Saksan raaka-aine tuotanto 1939–1945

Terästuotanto

Saksan terästeollisuuden tuotanto kasvoi sotavuosina kokonaisuutena tarkasteltuna, vaikka kehitystä hidastivat ajoittain raaka-aineiden saatavuusongelmat, kuljetusjärjestelmien häiriöt ja liittoutuneiden ilmapommitukset. Teräs oli keskeinen strateginen raaka-aine, jota tarvittiin sekä aseiden ja sotilasajoneuvojen valmistukseen että siviiliteollisuuden ylläpitämiseen. Huomionarvoista on, että merkittävä osa Saksan terästuotannosta kohdennettiin edelleen siviilitalouden tarpeisiin myös sodan aikana. Alkuperäislähteissä esitettyjen arvioiden mukaan siviiliteollisuuden osuus teräksen käytöstä ylitti 50 prosenttia sodan alkuvaiheessa. Vuodesta 1943 lähtien asevarustelun priorisointi voimistui niin sanotun totaalisen sodankäynnin myötä, mutta siviiliteollisuuden osuudeksi on arvioitu edelleen noin 40–45 prosenttia teräksen käytöstä sodan loppuvaiheessa. Luvut edellyttävät kuitenkin tarkistamista, sillä teräksen jakautuminen riippui käytetystä tilastointitavasta sekä siitä, tarkastellaanko tuotantoa, toimituksia vai lopullista kulutusta.

Rautamalmin tuonti ja riippuvuus ulkomaisista toimittajista

Saksan terästeollisuuden toimintaa rajoitti kotimaisen rautamalmin suhteellisen heikko laatu. Kotimaiset esiintymät eivät yksin riittäneet tyydyttämään kasvavan teollisuuden tarpeita, minkä vuoksi Saksa oli huomattavan riippuvainen korkealaatuisen tuontimalmin saatavuudesta. Vuonna 1938 Saksan oman rautamalmin tuotannoksi ilmoitetaan noin 10 miljoonaa tonnia, kun taas tuontimalmin määrä oli noin 22 miljoonaa tonnia. Tuonti oli siten kotimaista tuotantoa huomattavasti suurempaa ja muodosti keskeisen osan Saksan metallurgisen teollisuuden raaka-ainehuollosta.

Ruotsi oli Saksalle erityisen tärkeä rautamalmin toimittaja. Kiirunan ja Jällivaaran kaivosten korkealaatuinen malmi soveltui hyvin teräksen valmistukseen ja täydensi Saksan kotimaisia, laadultaan heikompia malmivarantoja. Ruotsin malmintuotannon merkitys perustui paitsi malmin laatuun myös vakiintuneisiin kuljetusyhteyksiin ja suhteellisen suureen tuotantokapasiteettiin. Käytettävissä olevien tietojen mukaan Ruotsista toimitettiin Saksaan vuosittain huomattavia määriä rautamalmia, josta suuri osa oli peräisin maan pohjoisista kaivoksista. Toimitusmäärät vaihtelivat kuitenkin vuosittain, joten yhdeksän miljoonan tonnin vuotuinen keskiarvo on syytä sitoa täsmälliseen ajanjaksoon ja alkuperäislähteeseen.

Ruotsalaisen rautamalmin kuljetus Saksaan perustui useisiin reitteihin, joiden käyttö vaihteli vuodenaikojen ja sotilaallisen tilanteen mukaan. Kesäisin malmia kuljetettiin rautateitse Luulajan satamaan, josta se laivattiin Itämeren kautta Saksan satamiin. Talvisin Perämeren jäätyminen vaikeutti Luulajan sataman käyttöä, minkä vuoksi Narvikin satama Norjassa oli erityisen tärkeä vaihtoehto. Malmi kuljetettiin Kiirunasta rautateitse Narvikiin ja sieltä meritse edelleen Saksaan. Reitti mahdollisti kuljetusten jatkumisen talvikaudella, mutta sodan aikana merikuljetuksiin liittyi merkittäviä sotilaallisia riskejä. Britannian laivaston toiminta uhkasi Saksan meriyhteyksiä ja lisäsi kuljetusten suojaamisen tarvetta. Lisäksi malmia kuljetettiin Keski-Ruotsin kaivoksilta esimerkiksi Oxelösundin sataman kautta, mikä tarjosi vaihtoehtoisen kuljetusreitin.

Miehitettyjen alueiden merkitys raaka-ainehuollolle

Saksan sotilaalliset valloitukset laajensivat sen käytettävissä ollutta teollista ja kaivannaisiin perustuvaa resurssipohjaa. Ranskan kukistuminen kesällä 1940 mahdollisti Saksan pääsyn Lorrainen alueen rautamalmivaroihin ja terästeollisuuden kapasiteettiin. Miehitettyjen alueiden raaka-aineiden hyödyntäminen vähensi osaltaan Saksan tarvetta turvautua meritse tuotavaan malmiin. Samalla miehitettyjen maiden teollisuus joutui palvelemaan Saksan sotatalouden tarpeita, mikä vaikutti paikalliseen tuotantoon ja raaka-aineiden jakautumiseen.

Myös Norjan, Luxemburgin ja myöhemmin Belgian teollisuus ja kaivannaisvarat olivat osa Saksan laajempaa resurssipohjaa. Näiltä alueilta saatujen raaka-aineiden merkitys vaihteli niiden tuotantorakenteen, kuljetusyhteyksien ja miehityshallinnon järjestelyjen mukaan. Saksan kyky hyödyntää valloitettujen alueiden resursseja ei kuitenkaan ollut rajaton, sillä tuotantoa rajoittivat infrastruktuurin kunto, kuljetuskapasiteetti, työvoiman saatavuus ja liittoutuneiden sotilaallinen toiminta.

Vuodesta 1942 lähtien Saksa pyrki hyödyntämään myös Neuvostoliitolta vallattujen alueiden luonnonvaroja. Erityisen merkittäviä olivat Ukrainan Krivoi Rogin rautamalmiesiintymät sekä Donetsin alueen hiilivarat. Rautamalmin ja kivihiilen saatavuus oli tärkeää metallurgiselle teollisuudelle, sillä teräksen valmistus edellytti sekä rautapitoista raaka-ainetta että huomattavia määriä energiaa ja pelkistysainetta. Alueiden luonnonvarojen hyödyntämistä vaikeuttivat kuitenkin sotatoimien aiheuttamat tuhot, kuljetusverkoston häiriöt ja teollisuuslaitosten osittainen toimintakyvyttömyys. Vaikka Saksan hallintaan joutui huomattavia raaka-ainevaroja, niiden tehokas käyttöönotto osoittautui vaikeaksi. Lisäksi Krivoi Rogin malmin ominaisuudet ja jalostustarpeet poikkesivat muista käytetyistä malmilaaduista, mikä vaikutti sen teolliseen hyödyntämiseen.

Raaka-aineiden jakelu ja sotatalouden hallinto

Saksan sotataloudessa strategisten raaka-aineiden jakelu oli keskeinen hallinnollinen tehtävä. Rautamalmin, teräksen, öljyn ja nestemäisten polttoaineiden kaltaisten resurssien saatavuus vaikutti suoraan asevarustelun laajuuteen ja teollisuuden toimintakykyyn. Puolustustalous- ja varusteluvirasto (Wehrwirtschafts- und Rüstungsamt) vastasi Wehrmachtin yhteydessä sotatalouden suunnitteluun ja raaka-ainehuoltoon liittyvistä tehtävistä. Virastoa johti kenraali Georg Thomas, joka osallistui Saksan sotatalouden materiaalisten edellytysten suunnitteluun.

Raaka-aineiden jakelussa oli sovitettava yhteen asevoimien välittömät tarpeet, aseteollisuuden tuotantotavoitteet ja siviilitalouden vähimmäistarpeet. Teräksen kaltaisten materiaalien kohdentaminen oli siten paitsi tekninen myös taloudellinen ja strateginen kysymys. Sodan pitkittyessä Saksan riippuvuus ulkomaisista raaka-aineista ja miehitettyjen alueiden tuotannosta teki järjestelmästä yhä alttiimman kuljetushäiriöille, pommituksille ja alueellisten resurssien menetyksille. Vaikka valloitukset laajensivat Saksan käytettävissä ollutta raaka-ainepohjaa, ne eivät poistaneet sotatalouden rakenteellisia rajoitteita. Terästuotannon ylläpitäminen edellytti jatkuvaa pääsyä rautamalmiin, hiileen, energiaan ja toimiviin kuljetusverkostoihin, joiden saatavuus heikkeni sodan loppuvaiheessa.

Volframi

Volframi oli Saksalle strateginen raaka-aine. Sitä tarvittiin mm. panssariteräksen valmistuksessa, sekä kovaytimisten panssarikranaattien valmistuksessa. Volframia Saksa toi lähinnä Portugalista ja Espanjasta. Saksa teki Portugalin kanssa sopimuksen volframin tuonnista vuonna 1942. Portugali sai vaihdossa terästä ja hiiltä. Espanjan volframikaivokset olivat käytännössä saksalaisten hallinnassa.

Tina

Saksa toi merkittävät määrät tinaa lähinnä Portugalista. Sopimus tinan toimittamisesta oli solmittu vuonna 1942.

Kromi

Saksa ja Turkki solmivat kromimalmin tuontisopimuksen lokakuussa 1941. Turkki toimitti kromia vuosina 1941–1944, käsittäen 38 % Saksan tarpeesta. Turkki lopetti toimitukset huhtikuussa 1944, liittoutuneiden painostuksesta.

Mangaani

Myös mangaani luokiteltiin strategisiin raaka-aineisiin. Saksa tarvitsi sitä lähinnä panssariteräksen valmistuksessa. Saksa sai suurimman osan tarvitsemastansa mangaanista vuoden 1941 loppupuolelta alkaen valottamansa Ukrainan, Nikopolin mangaanikaivoksista.

Molybdeeni

Molybdeeni luokiteltiin myös strategisiin raaka-aineisiin. Sen merkitys terästeollisuuden lisämetallina oli merkittävä. Molybdeeniä käytetään korkealuokkaisten panssariterästen valmistuksessa, koska sen ominaisuutena on parantaa muiden lisäaineiden tehovaikutteita. Saksalla itsellään oli molybdeenikaivos, mutta se ei ilmeisesti tyydyttänyt koko tarvetta, sillä molybdeeniä tuotiin suuret määrät Suomen Mätäsvaaran kaivoksesta, sekä ilmeisesti jonkin verran Norjan Knabenista.

Koboltti

Kobolttia tarvittiin synteettisen öljyn valmistamisessa, korroosion- ja kosteudenkestävissä metalliseoksissa. Kobolttia käytetään myös teräksen työstämisessä käytetyissä, kovametallista valmistetuissa työkaluissa.

Kautsu

Luonnonkumia eli kautsu, tuotiin Saksaan lähinnä Japanista. Japanin aloitettua sotatoimet Englantia, Ranskaa ja lopulta myös Yhdysvaltoja vastaan, vaikeutti tuntuvasti tuontia Japanista. Maaliskuussa 1944 tuotiin U-veneellä Japanista 49 tonnia kumia, 25 tonnia volframia ja kaksi tonnia kiniiniä sekä kaksi tonnia oopiumia.

1944

Taulukkoa tarkastelemalla voidaan havaita, että erityisesti nikkelin saatavuuden kanssa oli tuntuvia ongelmia. Muita ongelmallisia raaka-aineita olivat lyijy, antimoni ja luonnonkumi. Volframi oli jo vuodesta 1942 ollut todella vähissä, joten sen käyttöä panssariammuksissa rajoitettiin voimakkaasti.

Suomen merkitys

Kesällä 1940 Berliinissä käytyjen kauppaneuvottelujen tuloksena, Suomi sai kipeästi tarvitsemaansa viljaa. Samalla Saksa sitoutui ostamaan huomattavat määrät suomalaisen metsäteollisuuden tuotteita. Suomen viennin arvo oli 98 400 000 RM ja tuonnin arvo 68 800 000 RM.

Kesäkuussa 1941 tehtyjen neuvottelujen tuloksena Saksa lupautui toimittamaan 1 200 000 tonnia kivihiiltä ja 120 000 tonnia koksia. Joulukuussa 1941 Suomi pyysi lisäksi 260 000 tonnia viljaa.

Helmikuussa 1942 käydyissä uusissa kauppaneuvotteluissa, Suomi sitoutui toimittamaan metsäteollisuuden tuotteita 107 400 000 RM arvosta, mikä oli noin kolmasosa Saksan koko tarpeesta. Suomi sitoutui toimittamaan myös kuparia 2 000 tonnia, nikkeliä 4 000 tonnia sekä molybdeeniä. Samalla Saksasta tuotiin 120 000 tonnia rautaa ja terästä, sekä erilaisia koneita.

Petsamo

Petsamon Nikkeli Oy aloitti tuotannon Petsamon kaivoksilla joulukuussa 1940. Kaivoksessa työskenteli mm. 392 suomalaista asepalveluksesta vapautettua kaivosmiestä. Lisäksi siellä työskenteli saksalaisia työvelvollisia ja venäläisiä vankeja. Myös muutamia ruotsalaisia, eestiläisiä, hollantilaisia ja tanskalaisia oli malmia louhimassa.

Saksalaiset eivät olleet alkuunkaan tyytyväisiä kaivoksen tuotantolukuihin ja huonon työtahdin vuoksi Saksasta tuotiin keväällä 1943, 18 saksalaista ns. malli työläistä. Heidän oli tarkoitus näyttää muille millaista työtahtia heiltäkin odotettiin. Kokeilu kuitenkin epäonnistui kun mallityöläiset lakkoilivat huonon ruoan vuoksi.

Jäniskoskelle rakennettiin voimalaitos, Kolosjoelle valmistuvan uuden sulaton tarpeisiin. Voimalaitos ja sähkölinja valmistui kesäkuussa 1942. Sulatto Kolosjoelle valmistui vuoden 1942 lopulla ja tuotanto alkoi tammikuussa 1943.

Kaivoksen kokonaistuotanto oli joulukuun 1940 ja syyskuun 1944 välisenä aikana 461 763 tonnia malmia. Malmista 289 520 tonnia sulatettiin mateksi paikanpäällä, josta saatiin 9 550 tonnia nikkeliä. Loppu malmi rikastettiin Saksassa, josta saatiin 6 700 tonnia nikkeliä. Yhteensä tuotanto oli noin 16 250 tonnia nikkeliä ja suurin osa siitä kuljetettiin Saksaan.

Malmin kuljetus

Kolosjoen kaivoksesta louhittu malmi ja paikan päällä sulatettu matte kuljetettiin Petsamosta pääosin laivoilla Saksaan. Vastaanotto satamia olivat Emden, Lubeck, Hampuri, Bremen ja Stettin. Näistä satamista malmi kuljetettiin edelleen jatkokäsittelyyn Oppauhun, Froseniin, Hampuriin, Freibergiin ja Evje/Kristiansandiin. Kuljetus suoritettiin yli viidelläkymmenellä laivalla, joista ainakin kolme oli suomalaista. Suomalaislaivat kuljettivat Mäntyluodosta käsin mattea.

• - 23.03.1941 - 31.12.1942 menetettiin 3 250 tonnia malmia eli 14%
• - 01.01.1943 - 30.04.1943 menetykset olivat 1 740 tonnia eli 18%

Saksalaislaskelmien mukaan alle 35 %:n tappiot olivat vielä siinä määrin siedettävät, ettei kannattanut ryhtyä kuljettamaan malmia kuorma-autoilla Pohjanlahden satamiin ja sitä kautta laivoilla Saksaan. Saksalaisten suunnitelmissa oli myös rikastamon rakentaminen Petsamoon, jolloin tuotteena saatu puhdas nikkeli olisi vaatinut paljon vähemmän kuljetuskapasiteettia ja kuljetukset olisi voitu myös turvata paremmin. Laitos olisi ollut suunnitelmien mukaan valmis keväällä 1946.

Tuotannon suojaaminen

Lentokonein ja ilmatorjuntatykein varmistettu Petsamo oli erikoinen paikka. Siellä oli koko Euroopan paras alueellinen ilmapuolustus. Sen puolustamiseen oli määrätty osia Luftflotte 5:stä ja ilmatorjunnasta vastasi erittäin tulivoimainen 13-ilmatorjuntaprikaati (Flak-Brigade 13). 14.10.1942 Hitler teki päätöksen suojata Kolosjoen kaivos suurilla betoni kuvuilla. Hanke kuitenkin jäi suunnittelu asteelle, mutta Jäniskosken voimalaitos ehdittiin kuitenkin suojata 3-4 metriä vahvalla suojakuvulla. Suoja valmistui juuri ennen saksalaisten vetäytymistä Petsamosta.

Petsamon nikkelin merkitys Saksalle

• - vuonna 1943 Petsamosta saatu nikkeli vastasi 73% kokonaistarpeesta
• - vuonna 1944 lukema oli jo 87 %

Vuosina 1943 - 1944 vietiin Saksaan 117 853 tonnia malmia, joka vastasi 4 130 tonnin nikkeli määrää. Samana aikana vietiin myös 15 661 tonnia mattea, joka vastasi 8 770 tonnin nikkeli määrää. Yhteensä Saksaan vietiin 12 900 tonnia nikkeliä. Noina vuosina Petsamosta saatu nikkeli pelasti Saksan katastrofaaliselta nikkeli pulalta. Kun nikkelin saanti syksyllä 1944 loppui, sai Saksa nikkeliä vielä jonkin verran Norjasta ja Kreikasta. Lisäksi avattiin uusi nikkelikaivos Itävallan Kremsissä.

Hitler suostui luopumaan Petsamosta syksyllä 1944, varusteluministeri Albert Speerin vakuutettua hänet laskelmillaan. Laskelmien mukaan Turkista saatava kromi ratkaisisi lopulta materiaalisodan ei Petsamon nikkeli. Lopullinen käsky Petsamosta luopumisesta annettiin 20.Vuoristoarmeijalle lokakuussa 1944. Lisäksi päätökseen vaikutti varmasti Itävallan Kremsistä löydetty Nikkeli esiintymä. Lähtiessään saksalaiset tuhosivat Petsamon kaivokset ja muut laitokset täysin 12.10.1944.

Mätäsvaaran molybdeenikaivos

Lieksan Mätäsvaarassa oli havaittu molybdeenimalmia 160 metrin syvyyteen asti, mutta sen merkkejä oli voitu havaita jopa 200 metrin syvyydessä. Sodan uhka 1930-luvulla innosti Suomenkin kaivosteollisuutta strategisesti tärkeiden kaivannaisten hyväksikäyttöön. Sodan puhkeaminen mainitaan usein esteeksi Mätäsvaaran kaivoksen täysipainoiselle toiminnalle esim. työvoima- ja raaka-ainepulan takia, mutta tavallaan se oli myös ehtona kaivostoiminnalle.

Mätäsvaarassa ryhdyttiin tammikuussa 1939 valmisteluihin kaivostoiminnan aloittamiseksi. Rakennusliike Palmberg rakensi keskelle korpea kaksi norjalaismallista nostotornia, rikastamin, höyryvoima-aseman, korjauspajat, pumppuasemat, autotallit, kaivosteollisuuden apulaitokset, sekä asunnot työntekijöille.

Sota-aikana Mätäsvaarasta louhittiin suuret malmimäärät avolouhoksessa sekä avokraattereissa. Kaivoksen tuotto oli vuosina 1940-1947, 1 154 000 tonnia malmia. Se sisälsi molybdeenihohdetta (MoS 2 ) keskimäärin 0,14 %. Pitoisuus vaihteli vuoden 1943 0,11 % vuoden 1944 0,20 %: iin. Keskipitoisuuden voimakas kohoaminen aiheutui siitä, että kaivostoiminnan loppupuolella otettiin käyttöön ns. selektiivinen louhintamenetelmä, jossa vain rikkain osa malmia otetaan talteen. Raakamalmin vuosilouhinta vaihteli eri vuosina: sotavuosina se vaihteli 192 000 tonnista 217 000 tonniin.

Molybdeeni kuuluu ns. strategisiin raaka-aineisiin ja sitä tarvitaan esimerkiksi korkealuokkaisen panssariteräksen valmistuksessa. Suomi vei molybdeeniä Saksaan, Kruppin tehtaiden terästehtaille.

Lähdeluettelo

• • Marssi Venäjälle, Paul Carell, 1963
• • Stalini käest lastud voimalus, Mihhail Meltjuhhov, 2005
• • Jatkosodan pikkujättiläinen, 2005
• • WW2Total, url: http://ww2total.com, 25.2.2012
• • Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho, osa 2, William L. Shirer
• • Poltettu maa – Taistelut Volgan ja Veikselin välillä, Paul Carell, 1966
• • Menetetyt voitot, Erich von Manstein, 1998
• • Sturmvogel, url: http://www.sturmvogel.orbatm, 8.3.2012
• • Itsenäisyyden puolustajat – Kotirintama, 2002
• • Suomen molybdeenihohteista, Geologinen tutkimuslaitos, Max Kulonpalo ja Vladi Marmo, 1955
• • Petsamon Nikkeli kansainvälisessä politiikassa 1939-1944 - Esko Vuorisjärvi - Otava
• • Aseveljet vastakkain - Lapin sota 1944-45 - Sampo Ahto
• • Mätäsvaaran kaivos 1939-1947, url: http://www.matasvaarankaivos.fi, 12.8.2013
• • Suomen molybdeenihohteista, Geologinen tutkimuslaitos, Max Kulonpalo ja Vladi Marmo, 1955

6.6.2011 (17.7.2025 07:06)