Saksan öljyntuotanto ja polttoainehuolto

Saksan oma öljyntuotanto 1939–1945

Öljyn saatavuus muodostui yhdeksi Saksan sotateollisuuden ja asevoimien keskeisistä haasteista toisen maailmansodan aikana. Saksan sotataloutta rajoitti useiden strategisesti tärkeiden raaka-aineiden niukkuus, joista öljy oli erityisen merkittävä. Öljyn riittävä saatavuus oli välttämätöntä niin sotilasajoneuvojen ja lentokoneiden toiminnalle kuin sotateollisuuden tuotantoprosesseillekin.

Saksan omat raakaöljyvarannot olivat suhteellisen vähäiset, eikä maan kotimainen öljyntuotanto kyennyt vastaamaan kansantalouden ja asevoimien kasvavaan kysyntään. Vaikka Saksassa harjoitettiin öljynporausta, sen tuotantomäärät jäivät maan kokonaiskulutukseen nähden riittämättömiksi. Tämän vuoksi Saksa oli merkittävästi riippuvainen ulkomaisista öljytoimituksista. Toisen maailmansodan puhkeaminen vuonna 1939 ja Ison-Britannian sekä Ranskan toimeenpanema merisaarto vaikeuttivat huomattavasti raakaöljyn hankintaa Euroopan ulkopuolisilta markkinoilta. Tämän seurauksena Saksa pyrki turvaamaan öljynsaantinsa erityisesti eurooppalaisten toimittajamaiden, ennen kaikkea Romanian ja Unkarin, avulla. Näistä maista saadun öljyn arvioitiin kattavan noin 60–65 prosenttia Saksan öljyntarpeesta.

Öljynjalostuksen maantieteellinen keskittyminen muodosti lisäksi merkittävän haavoittuvuustekijän Saksan öljyhuollolle. Arvioiden mukaan noin 60 prosenttia Saksan öljynjalostuskapasiteetista sijaitsi Hampurin alueella, jossa jalostettiin myös valtaosa ulkomailta tuodusta raakaöljystä. Alueen jalostamoiden osuudeksi on esitetty noin 85 prosenttia tuontiraakaöljyn jalostuksesta. Tällainen tuotantokapasiteetin keskittyminen teki Saksan öljyhuollosta haavoittuvan sekä kuljetusreittien häiriöille että jalostusinfrastruktuuriin kohdistuneille sotilaallisille iskuille.

Saksan öljynjalostamot

Synteettinen öljy

Synteettisten polttoaineiden valmistus muodostui keskeiseksi osaksi Saksan pyrkimyksiä vähentää riippuvuuttaan ulkomaisista öljytoimituksista. Saksalainen kemisti Friedrich Bergius kehitti vuonna 1913 menetelmän, jossa hiiltä nesteytettiin vedyn avulla nestemäisten polttoaineiden, kuten bensiinin, valmistamiseksi. Bergius myi menetelmään liittyvän patenttinsa vuonna 1925 kemianteollisuuden konserni I. G. Farbenille, joka käynnisti synteettisten polttoaineiden teollisen tuotannon 1930-luvun alkupuolella.

Saksan kiihtyvä asevarustelu ja strateginen tavoite saavuttaa mahdollisimman suuri omavaraisuus polttoainehuollossa vauhdittivat merkittävästi synteettisten polttoaineiden tuotantolaitosten rakentamista. Syyskuussa 1939 Saksassa oli käytössä 14 hiilen nesteyttämiseen perustuvaa hydrauslaitosta (Hydrierwerke). Vuonna 1940 synteettisten polttoaineiden keskimääräisen päivittäisen tuotantokapasiteetin ilmoitetaan olleen noin 11,4 miljoonaa litraa, mikä vastasi arviolta 46 prosenttia Saksan tuolloisesta polttoainetarpeesta. Polttoaineiden kysyntä kuitenkin kasvoi sodan edetessä, mikä lisäsi painetta tuotantokapasiteetin laajentamiseen.

Synteettisten polttoaineiden tuotantoinfrastruktuurin rakentamista ja laajentamista jatkettiin koko sodan ajan. Vuoteen 1943 mennessä tuotannon kerrotaan kaksinkertaistuneen vuoden 1940 tasoon verrattuna. Synteettisten polttoaineiden valmistus oli siten merkittävä osa Saksan sotataloutta, sillä se mahdollisti kotimaisten hiilivarantojen hyödyntämisen nestemäisten polttoaineiden tuotannossa ja lievensi osaltaan ulkomaisen raakaöljyn saatavuuteen liittyviä ongelmia. Tuotantojärjestelmä ei kuitenkaan poistanut Saksan polttoainehuollon rakenteellisia haavoittuvuuksia, ja synteettisten polttoaineiden tuotantolaitokset muodostuivat sodan loppuvaiheessa tärkeiksi liittoutuneiden strategisen pommitustoiminnan kohteiksi.

Synteettisen öljyn valmistus

Fischer-Tropsch menetelmä

Osa Saksan synteettisten polttoaineiden tuotantolaitoksista hyödynsi Fischer–Tropsch-menetelmää, jossa hiilestä tuotetusta synteesikaasusta valmistetaan nestemäisiä hiilivetyjä. Menetelmällä valmistettujen tuotteiden koostumus vaihteli laitoksen teknisten ominaisuuksien ja käytettyjen prosessien mukaan. Tuotevalikoimaan kuului muun muassa nestekaasuja, erityisesti propaania (C₃H₈) ja butaania (C₄H₁₀), bensiiniä sekä dieselpolttoainetta. Bensiinin oktaaniluku oli lähdetietojen mukaan tyypillisesti noin 60–80. Eri polttoainetyyppien suhteelliset osuudet vaihtelivat tuotantolaitoksittain.

Tuotannossa syntyneitä nestekaasuja voitiin hyödyntää myös muiden polttoainelaatujen valmistuksessa. Butaania voitiin käyttää lentobensiinin valmistuksen raaka-aineena esimerkiksi polymerointi- ja alkylointiprosessien avulla. Propaania puolestaan voitiin hyödyntää muiden moottoripolttoaineiden tuotannossa. Näiden jatkojalostusmenetelmien avulla pyrittiin parantamaan synteettisten polttoaineiden käyttöominaisuuksia ja vastaamaan asevoimien erilaisiin polttoainetarpeisiin.

Fischer–Tropsch-menetelmän ensimmäisessä vaiheessa kivihiilestä tuotettiin synteesikaasua, joka koostuu pääasiassa hiilimonoksidista (CO) ja vedystä (H₂). Tämä tapahtui kaasuttamalla hiiltä korkeassa lämpötilassa vesihöyryn avulla. Seuraavassa vaiheessa synteesikaasu johdettiin katalyyttiseen reaktioon, jossa hiilimonoksidi ja vety muodostivat nestemäisiä ja kaasumaisia hiilivetyjä. Prosessissa syntyneet nestemäiset hiilivedyt olivat ominaisuuksiltaan vaihtelevia, ja erityisesti bensiininä käytettävät jakeet saattoivat vaatia jatkojalostusta, jotta niiden oktaaniluku ja muut käyttöominaisuudet vastasivat moottoripolttoaineille asetettuja vaatimuksia.

Synteettisten polttoaineiden valmistuksen keskeinen ongelma oli tuotantoprosessin korkea kustannustaso verrattuna raakaöljyn jalostukseen. Kivihiilen muuntaminen nestemäisiksi polttoaineiksi edellytti useita energiaa kuluttavia prosessivaiheita sekä mittavia teollisuuslaitoksia. Lähdetietojen mukaan kivihiilestä valmistettu bensiini saattoi olla kaksi–kolme kertaa kalliimpaa kuin raakaöljystä jalostettu bensiini. Tästä huolimatta tuotantoa pidettiin Saksassa strategisesti tärkeänä, sillä se mahdollisti kotimaisten hiilivarantojen hyödyntämisen ja vähensi osaltaan riippuvuutta ulkomaisista öljytoimituksista.

Saksan liittolaismaista saatu öljy

Saksan polttoainehuolto perustui kotimaisen tuotannon lisäksi merkittävästi ulkomaisiin toimituksiin, joista keskeisimpiä olivat sen liittolaismailta saadut öljytoimitukset. Erityisesti Romania oli Saksalle strategisesti tärkeä raakaöljyn toimittaja, sillä sen öljyntuotanto ylitti maan oman kulutuksen ja mahdollisti öljyn viennin Saksaan. Myös Unkari osallistui Saksan polttoainehuollon tukemiseen, mutta sen merkitys jäi Romanian tuotantoon verrattuna vähäisemmäksi. Romanian öljyvarojen hallinta ja toimitusten turvaaminen muodostuivat siten keskeisiksi tekijöiksi Saksan sotatalouden ja asevoimien toimintakyvyn kannalta.

Romania ja Ploestin öljyntuotanto

Ploesti sijaitsee noin 56 kilometriä Romanian pääkaupungista Bukarestista pohjoiseen. Kaupunki oli 1940-luvulla merkittävä teollisuus- ja öljyntuotantokeskus, jonka väkiluku oli tuolloin noin 80 000 asukasta. Alueen taloudellinen ja strateginen merkitys perustui erityisesti sen ympäristössä sijainneisiin öljykenttiin, jalostamoihin ja öljynkuljetukseen liittyvään infrastruktuuriin.

Romanialla oli pitkät perinteet öljyn tuotannossa ja jalostuksessa. Maassa käynnistettiin jo 1800-luvulla varhaista teollista öljyntuotantoa ja -jalostusta, ja siitä kehittyi yksi Euroopan merkittävimmistä öljyntuottajista. Ploestin alue nousi tämän kehityksen keskeiseksi keskukseksi, ja sen tuotantolaitokset muodostivat tärkeän osan Romanian öljyteollisuudesta. Romanian öljyntuotantokapasiteetiksi on arvioitu noin kuusi miljoonaa tonnia vuodessa, joskin tarkka määrä vaihteli ajankohdan ja käytettävissä olleen tuotantoinfrastruktuurin mukaan.

Marraskuussa 1940 Romaniaa koetteli voimakas maanjäristys, joka aiheutti huomattavia vahinkoja myös Ploestin alueen teollisuuslaitoksille. Öljyntuotannon ja jalostuksen kannalta keskeiset vauriot korjattiin kuitenkin suhteellisen nopeasti, minkä ansiosta alueen merkitys Saksan polttoainehuollolle säilyi. Tapahtuma havainnollisti samalla Romanian öljyinfrastruktuurin strategista merkitystä sekä sen haavoittuvuutta erilaisille häiriöille.

Toisen maailmansodan aikana Ploestin öljykentät ja jalostamot muodostivat yhden Saksan sotatalouden tärkeimmistä ulkomaisista polttoainelähteistä. Saksan omat raakaöljyvarannot olivat rajalliset, minkä vuoksi maa joutui turvautumaan sekä tuontiöljyyn että kivihiilestä valmistettuihin synteettisiin polttoaineisiin. Romanian öljytoimitukset täydensivät synteettisten polttoaineiden tuotantoa ja olivat välttämättömiä Saksan asevoimien sekä teollisuuden polttoainetarpeiden tyydyttämiseksi.

Länsiliittoutuneet ymmärsivät Romanian öljyntuotannon strategisen merkityksen vähitellen sodan edetessä. Saksan riippuvuus ulkomaisista öljytoimituksista muodosti sen sotatalouden rakenteellisen heikkouden, sillä öljyntuotanto oli maantieteellisesti keskittynyt ja siten altis sotilaallisille iskuille. Vaikka myös Unkari toimitti Saksalle öljyä, Romanian merkitys oli huomattavasti suurempi sen laajemman tuotantokapasiteetin vuoksi. Erityisesti Ploestin alueen öljykenttien ja jalostamoiden toimintakyvyn heikentäminen tarjosi liittoutuneille keinon rajoittaa Saksan polttoaineen saantia ja siten vaikeuttaa sen sotatoimia.

Liittoutuneiden hyökkäykset Romanian öljyinfrastruktuuria vastaan voimistuivat sodan aikana. Ploestin alueen öljylaitoksiin kohdistettiin merkittävä ilmahyökkäys jo 12. kesäkuuta 1942, kun Yhdysvaltain armeijan ilmavoimat toteuttivat matalalla lentäneiden pommikoneiden operaation Romanian öljyntuotantoa vastaan. Hyökkäyksen vaikutukset jäivät kuitenkin rajallisiksi, eikä se vielä ratkaisevasti heikentänyt Saksan polttoainehuoltoa. Myöhemmin liittoutuneet kohdistivat alueelle laajempia ja toistuvia pommituksia, joista erityisesti elokuun 1943 hyökkäys oli merkittävä. Näiden operaatioiden tavoitteena oli vähentää Romanian öljyntuotantoa ja jalostuskapasiteettia sekä vaikeuttaa öljyn toimittamista Saksaan.

Romanian öljyhuollon heikentyminen vaikutti vähitellen Saksan kykyyn ylläpitää laajamittaisia sotatoimia. Öljytoimitusten väheneminen yhdistettynä synteettisten polttoaineiden tuotantolaitoksiin kohdistuneisiin pommituksiin pahensi Saksan polttoainepulaa erityisesti sodan loppuvaiheessa. Romanian öljyn merkitys ei siten rajoittunut pelkästään raaka-aineen toimituksiin, vaan se liittyi laajemmin Saksan sotilaalliseen liikkuvuuteen, ilmavoimien toimintakykyyn ja sotateollisuuden tuotantoon.

Luvuista voidaan päätellä, että Ploestin merkitys Saksan öljyn tuotannolle oli suuri, mutta esimerkiksi vuonna 1943, sen osuus oli kuitenkin vain noin 22–25 %. Ploestin merkitys Italialle, oli itse asiassa suurempi, sillä Italia sai suurimman osan öljystään Ploestista ja noin 200 000 tonnia vuosittain Albaniasta.

Unkarin öljyntuotanto 1941–1944

Itävalta

Itävalta ei oikeastaan ollut liittolaismaa, vaan se liitettiin (Anschluß) osaksi Saksan valtakuntaa 12.3.1938. Itävalta-Unkarin aikana, vuonna 1916 se oli maailman kolmanneksi suurin öljyntuottaja. Suurin osa öljystä pumpattiin Galitsiasta ja Transsylvaniasta (Magyarsoros ja Thorenburg). Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Galitsiassa tuli osa Puolaa ja Transylvanian öljyalue liitettiin osaksi Romaniaa. Vuonna 1934 avattiin Wienin lähistöllä öljynpumppaamo, joka tuotti 40 tonnia raakaöljyä päivässä.

Kun Itävalta oli liitetty osaksi Saksaa, oli Itävallan (Ostmark) öljyntuotanto 32 858 tonnia vuodessa. Vuonna 1943 saksalaiset laajensivat toimintaa menestyksellä, jolloin öljyn tuotanto nousi 1,3 miljoonaan tonniin vuodessa. Tätä tuotantoa voitiin pitää jo merkittävänä lisänä Saksan öljyn tuotannossa.

Wieniin rakennettiin vuonna 1942 kolme massiivista, teräsbetonista valmistettua ilmatorjuntatornia (Flakturm). Samanlaisia ilmatorjuntatorneja rakennettiin myös, Berliiniin ja Hampuriin. Wieniin rakennetut tornit olivat 2. ja 3. sukupolven torneja, eli hieman pienempiä kuin Berliiniin rakennetut. Tornit rakennettiin aina pareittain, suuri L-torni ja pienempi G-torni ja sijoitettiin muutaman sadan metrin päähän toisistaan. Wienissä torniparit rakennettiin Augarteniin, Esterhazyparkiin ja Arenbergparkkin. Ilmeisesti nämä tornit rakennettiin lähinnä suurkaupungin suojaamiseksi, mutta ehkäpä myös tärkeän öljyntuotantolaitoksen suojaamiseksi.

Miehitetyistä maista saatu öljy

Puola

Saksa valtasi Puolan syksyllä 1939 ja jakoi sen yhdessä Neuvostoliiton kanssa. Jako oli Saksan kannalta hieman epäedullinen, sillä Puolan öljytuotanto sijaitsi Galitsiassa, Puolan itäosassa ja siitä 75 % siirtyi Neuvostoliiton hallintaan. Saksa sai alueen öljytuotannon käyttöönsä miltei vahingoittumattomana, tosin vasta heinäkuussa 1941. Puolan öljytuotanto tosin oli melko vaatimatonta, eikä sen merkitys tässä vaiheessa ollut loppujen lopuksi kovin suuri.

IG Fabre rakensi Pölitziin (Stettin) suuren synteettistä polttoainetta valmistavan tehtaan, joka lopulta vastasi 15 prosentista, koko Saksan synteettisen polttoaineen tuotannosta. Tehdas kärsi kesällä 1944 mittavia vaurioita, Yhdysvaltojen ilmavoimien pommituksissa. Vuoden 1945 alkupuolella, koko tehdasalue oli käytännössä pommitettu maan tasalle.

Heinäkuussa 1944 Saksa menetti Puolan öljykentät Drogobytsissä ja Boryslawissa. Tällä oli tässä vaiheessa suuri merkitys, sillä liittoutuneiden pommitukset olivat vaikeuttaneet tuntuvasti polttoaineen saantia muualta.

Hollanti

Saksa hyödynsi myös vuonna 1940 miehittämänsä Hollannin öljyntuotannon. Hollannista saadun öljyn määrä oli kuitenkin suhteellisen vaatimaton. Öljyä pumpattiin Hollannin öljylähteistä kolmella paikkakunnalla, Coevorde, Dalum ja Emlichheim.

Öljyn tuonti Neuvostoliitosta

Vuonna 1940 Saksa aloitti vilkkaan kaupanteon Neuvostoliiton kanssa ja sai ostettua sieltä miljoona tonnia öljyä. Öljy toimitettiin Saksaan vuosien 1940–1941 aikana. Tämä toi vain tilapäistä helpotusta tilanteeseen, sillä Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 22.6.1941, joten myös öljytoimitukset lakkasivat. Kaiken lisäksi, nyt Saksan muutenkin vähäisiä öljyvaroja olivat verottamassa myös liittolaismaat Suomi ja Italia.

Viro

Viron öljytuotanto oli ennen toisen maailmansodan alkamista suhteellisen vaatimatonta. Vuonna 1939 Viro tuotti 181 000 tonnia liuskeöljyä, josta vain 22 500 tonnia oli polttoaine kelpoista. Neuvostoliitto miehitti Viron vuonna 1939 ja otti öljytuotannon haltuunsa.

Saksa vapautti (miehitti) Neuvostoliiton kaappaaman Viron heinäkuussa 1941. Puna-armeija oli vetäytyessään suurelta osin tuhonnut Viron öljyteollisuuden tuotantolaitokset. Raunioille perustettiin Saksan johtama yhtiö Baltische Öl GmbH. Yhtiön päätehtävä oli tuottaa öljyä Saksan armeijan tarpeisiin. Tuotannon aloittaminen oli hidasta ja sitä alettiin todenteolla kiirehtiä vasta 16.3.1943, kun Saksan armeija oli vetäytynyt Kaukasuksen öljylähteiltä. Tuotanto ei ehditty koskaan saada käyntiin ja Saksan armeijan vetäydyttyä Virosta syksyllä 1944, asia oli loppuun käsitelty.

Kaukasus ja Maikop

Saksalaisia kiinnosti kovin Maikopin ja Grosnyin alueen öljylähteet, joiden tuotanto vuonna 1938 oli 3 500 000 tonnia, eli kuudesosa Neuvostoliiton koko tuotannosta. Kun saksalaiset kesällä 1942 saavuttivat Maikopin öljyalueen, he havaitsivat, että tuotantolaitokset olivat vanhanaikaiset ja tuhotut. Saksalaiset eivät ehtineet käyttää alueen öljyä hyödykseen.

Kaukasus

Saksan sodanjohto päätti suorittaa vuoden 1942 kesähyökkäyksen eteläisellä rintamanosalla. Tavoitteena oli Kaukasus ja sen öljyvarannot. Tulevaa offensiivia silmällä pitäen, O.K.H. perusti 29.3.1942 teknisen prikaatin (Technische Brigade Mineralöl) Kaukasuksen öljykenttien käyttöönottoa varten. Tarkoituksena oli vallata Maikopin, Grosnyin ja Bakun öljykentät, sekä Tuapsen öljysatama. Perustetun prikaatin vahvuus oli noin 6 500 miestä ja sen tavoitteeksi asetettiin 3 500 000 öljytonnin toimittaminen vuosittain.

Maikop

Maikopin öljyalueen neuvostoliittolaiset tuotantolaitokset olivat pieniä ja vanhanaikaisia. Vuonna 1938 Maikop tuotti yhdessä Grosnyin alueen kanssa 35 500 000 tynnyriä raakaöljyä. Vetäytyessään etenevien saksalaisten tieltä, puna-armeija hävitti Maikopin öljynporaus- ja tuotantolaitokset perusteellisesti. Maikop oli saksalaisten hallussa noin puoli vuotta, mutta tuotantoa ei yrityksistä huolimatta päästy aloittamaan. Optimismia asian suhteen toki oli, sillä Mustallemerelle oli jo varattu italialaisia ja ranskalaisia öljytankkereita. Puna-armeija oli tuhonnut Maikopin öljylähteet niin perusteellisesti, että ne saatiin toimintakuntoon vasta neljä vuotta sodan päättymisen jälkeen.

Liittolaismaat rasittivat öljyvaroja

Italia

Saksan liittolaisesta Italiasta ei ollut apua öljy pulaan, päin vastoin Saksa joutui viemään öljyä Italiaan. Sodan alkaessa Italian öljyvarastot olivat 1 880 000 tonnia, mutta siitä oli kulutettu 600 000 tonnia, jo ensimmäisen puolen vuoden sodankäynnin aikana. Kulutusta oli pakko rajoittaa ja kulutus määrättiin 75 000 tonniin kuukaudessa. Tästä oli seurauksena Italian laivaston (Supermarinan) toiminnan osittainen "halvautuminen". Saksa joutui lupaamaan 50 000 tonnia öljyä joka kuukausi, mutta ei pystynyt luvattua määrää toimittamaan omankin armeijan kärsiessä akuutista polttoainepulasta.

Suomi

Saksa joutui viemään polttoaineita, myös sen rinnalla taistelevaan Suomeen. Vuoden 1941 loppuun mennessä Saksa oli toimittanut 24 000 tonnia bensiiniä. Vuonna 1942 toimitettiin 36 640 tonnia ja vuonna 1943 36 500 tonnia. Vuonna 1944 Saksa vei Suomeen 30 00 tonnia bensiiniä kuukaudessa eli noin 360 000 tonnia vuoden 1944 aikana. Lisäksi Suomeen vuonna 1944 vietiin 1,2 miljoonaa tonnia hiiltä. Suomeen laivattiin 17.10.1940–20.11.1940 välisenä aikana yhdeksällä laivauksella 8 363 184 kg (1 330 m³ = 1 000 kg). Polttoaine tuotiin Suomeen Soya IV ja Hamel säiliöaluksilla.

Suomi oli täysin riippuvainen Saksan polttoaine huollosta. Suomeen tuotiin bentsolia, joka oli valmistettu kivihiilestä. Se sisälsi 84 % bentseeniä, 14 % tolueenia ja 2 % ksyleeniä. Bentsoli jäätyi +6 C, joten siihen oli lisättävä spriitä.

Polttoaineen puutteen vaikutus sotatoimiin

Raakaöljystä valmistettavien erilaisten polttoaineiden ja voiteluöljyjen merkitys 1940-luvun motorisoidussa sodankäynnissä, on luonnehdittava erittäin merkittäväksi. Ilman polttoaineita eivät panssarivaunut liiku, lentokoneet lennä ja motorisoitu huolto toimi. Öljy, tai oikeastaan sen vähyys oli toisen maailmansodan aikana Saksan todellinen Akilleen kantapää. Polttoaineiden puute vaikutti ratkaisevasti joukkojen liikkuvuuteen ja usein jopa ratkaisi taistelujen kulun, polttoaineen loppuessa ennen tavoitetta.

Saksan suurin kuorma-autotehdas Opel Brandenburg, joutui marraskuussa 1941 tilapäisesti sulkemaan tuotantolinjansa, koska ei ollut tarpeeksi polttoainetta valmistettujen kuorma-autojen polttoainepummpujen testaamiseen. Tämä vuonna 2019 valmistuneessa englantilaisessa Sotatehtaat nimisessä dokumenttielokuvassa esitetty väite, kuulostaa uskomattomalta, mutta jos se pitää paikkansa, on polttoainevarannot olleet todella vähissä. Polttoainepula vaikutti myös elintarvikehuoltoon, sillä esimerkiksi Ranskassa tuotettua ruokaa ei voitu kuljettaa polttoainepulan ja kuorma-autojen vähyyden vuoksi ja ruokatarvikkeita mätäni tämän vuoksi varastoihin.

Blitzkrieg

Saksan uusi "salamasotataktiikka" (Blitzkrieg) perustui eri aselajien saumattomaan yhteistyöhön. Taktiikkaan kuului voimakkaan panssaroidun painopisteen luominen, vihollisen heikoimmin miehitetyllä kaistalla. Tarkoitus oli, että panssarijoukot mursivat nopeasti rintamalinjan, jalkaväen, tykistön ja ilmavoimien tukemana. Kun läpimurto oli tehty, tuli panssarijoukkojen ajaa sumeilematta eteenpäin ja pyrkiä saarrostamaan vihollisen joukot. Tässä oli kuitenkin yksi verrattain suuri ongelma. Panssarijoukot ja jalkaväen pääosat liikkuivat eri tahtia. Tämä johtui siitä, että jalkaväen käyttöön ei ollut tarpeeksi kuorma-autoja, eikä olemassa oleviinkaan tarpeeksi polttoainetta, kuten ei ollut aina panssarivaunuihinkaan. Tästä seurasi se ei toivottu tilanne, että joukot jakautuivat itärintaman taisteluissa usein kahteen eri aaltoon. Panssarijoukkojen ajonopeus, jalkaväen marssinopeus ja usein myös hevosvetoisen tykistön eteneminen, määräsi näiden aaltojen etenemisnopeuden. Näin nämä kaksi "aaltoa", joutuivat taistelemaan erikseen, ilman toisensa tukea. Tämä johti myös siihen, että etenevät joukot joutuivat, entistä enemmän sitomaan joukkoja pitkien sivustojen suojaamiseen. Mottitaisteluissa puna-armeijan joukot, oli yleensä lyötävissä vain panssarijoukkojen ja jalkaväen yhteistyöllä. Pelkät panssaridivisioonat soveltuivat huonosti, mottien vahtijoiksi, varsinkin kun niiden tehtävä olisi tässä vaiheessa ollut etenemisen jatkaminen ja vihollisen taisteluryhmityksen epäjärjestyksen hyväksikäyttö.

1941

Saksan aloittaessa hyökkäyksen Neuvostoliittoon (operaatio Barbarossa) 22.6.1941, oli sillä vain noin kuuden viikon polttoainevarastot. Polttoainetta tietenkin saatiin koko ajan lisää, mutta riittämättömiä määriä, sillä jo yhden päivän kulutus itärintamalla oli 4 700 kuutiometriä polttonesteitä. Tämä johti jatkuviin ongelmiin polttoainehuollossa ja siten vaikutti suoraan operaatioiden menestymismahdollisuuksiin.

Polttoainepulasta osoittaa myös se, että moottoroitu SS-Wiking divisioona joutui odottelemaan paikoillaan 24.10.–28.10.1941, eikä voinut jatkaa jo hajalle lyötyjen kasakkadivisioonien takaa-ajoa. Kun polttoainetta lopulta saatiin, oli vihollinen saanut pakokauhun laantumaan ja vastus oli jälleen tiukkaa. Wiking-divisioona kulutti yleensä noin 136 kuutiometriä polttoainetta. Kelirikkoaikana kulutus nousi jopa 350 kuutiometriin. Pitkien etäisyyksien ja kelirikon vuoksi, polttoaineen hakuun varikoilta kului pahimmillaan jopa 700 kuutiometriä polttoainetta.

Käytännössä koko XIV panssariarmeijakunta kärsi huutavasta bensiinipulasta 15.10.–5.11.1941. Tämä vaikutti ratkaisevasti siihen, ettei asetettuihin tavoitteisiin päästy ajoissa ja silloin kun vihollinen ei vielä ollut ehtinyt uudelleen ryhmittyä puolustukseen.

1942

Kenraali Erwin Rommelin menestyksekäs Afrikakorps, poti jatkuvasti akuuttia polttoainepulaa. Tämä vaikutti ratkaisevasti Pohjois-Afrikan sotanäyttämön tapahtuminen kulkuun. Kun Rommel valloitti Tobrukin satamakaupungin, olisi etenemisen jatkaminen ollut mahdotonta, ilman viholliselta kaapattuja polttoainevarastoja. Rommelin tavoitteena olikin päästä Egyptiin ja sitä kautta Lähi-idän suurille öljykentille.

13.6.1942 Saksan maavoimien (Wehrmacht) pääesikunnan huoltopäällikkö kenraali E. Wagner ilmaisi huolensa asiasta Adolf Hitlerille. Hänen mielestään oli erittäin suuri vaara, että polttoainevarastot ehtyvät jo saman vuoden syyskuun puolivälin aikana. Wagnerin mielestä operaatioita tulisi supistaa, polttoaineen säästämiseksi. Tosiasiassa ennustettu polttoainepula iski jo heinäkuun lopulla.

Kesällä 1942 itärintamalla aloitettu operaatio sininen (Fall Blau), kärsikin polttoainepulasta. Pakosalle lyötyä vihollista ei voitu seurata täysipainoisesti kaikilla joukoilla, vaan jopa kokonaisia panssaridivisioonia oli pysäytettävä päiväkausiksi kesken etenemisen, polttoaineen loppumisen vuoksi. Pauluksen komentama 6. armeija oli luonut sillanpääaseman Bokovskajoen luona 20.7.1942, mutta menestystä ei kuitenkaan voitu hyödyntää täysimääräisesti polttoaineen loppumisen vuoksi. Tästä johtuen ei vetäytyvien puna-armeijan joukkojen takaa-ajaminen ja saartaminen onnistunut, kuten oli suunniteltu. Viivytysten ansiosta pana-armeija sai aikaa koota joukkonsa ja valmistautua sitkeään puolustukseen.

28.7.1942 Stalingradin suunnalla toiminut Saksan 16. panssaridivisioonan oli pysähdyttävä polttoaineen loppumisen vuoksi, usean päivän ajaksi. Jo pakosalle ajettu vihollinen sai aikaa asettua puolustukseen Don-joella, Kalatsissa. Käytännössä koko XIV panssariarmeijakunta oli joutunut pysähtymään. Välillä yritettiin tukeutua jopa viholliselta vallattuun bensiiniin, mutta sitä oli liian vähän saatavilla, sillä puna-armeijan kuorma-autot ja panssarivaunut toimivat dieselillä.

Polttoainepulasta osoittaa myös se, että jopa hyvin valmistellun operaatio Zitadellen (Kurskin operaatio) alussa, Saksan 9. armeija ilmoittaa polttoainetarpeekseen 60 500 m³ ja saa vain 19 800 m³.

Adrennien operaatio 1944

Adrenninen operaation tarkoituksena oli joulukuussa 1944, suorittaa yllättävä isku yhdysvaltalaisten ja brittien joukkojen heikossa saumakohdassa, Ardennien metsikköjen suunnalla. Tavoitteena oli edetä Englannin kanaalille, aina Antwerppeniin asti. Operaatiota varten oli koottu huomattava voimaryhmä ja osin operaatio nojasi huonoon säähän, jonka aikana liittoutuneiden murskaava ilmaylivoima ei vaikuttaisi.

Ardennien operaation alussa 16.12.1944 oli saksalaisilla polttoainetta panssarivaunuihin, vain viideksi päiväksi. Operaation menestyminen lasketettiin viholliselta kaapattavan polttoaineen varaan, mikä sinänsä on hyvin epätavallista.

Esimerkkinä voisi mainita saksalaisen 1. SS-panssarirykmentin komentajan, SS-Obersturmbannführer Joachim Peiperin tilanteen. Hänen 125 panssarivaunua ja 475 muuta ajoneuvoa, saivat ennen taisteluun lähtöä 190 000 litraa polttoainetta. Polttoainemäärä ei sinänsä ollut suuri, sillä yksi saksalainen panssaridivisioona (1944 organisaatio) kulutti taistelussa noin 250 000 litraa polttoainetta vuorokaudessa. Käytännössä Peiper sai polttoainetta vain kahden–kolmen päivän tarpeisiin.

Peiperin rykmentin tavoitteena oli liittoutuneiden suuri polttoainevarasto Stavelotissa. Itse asiassa Stavelotissa oli 9,5 miljoonaan litraa bensiiniä ja se oli sillä hetkellä Euroopan suurin polttoainevarasto. Tarkoituksena oli jatkaa hyökkäystä, viholliselta vallatun bensiinin turvin.

Peiper ei onnistunut, sillä hänen panssarivaunuistaan loppui polttoaine ennen ratkaisevaa läpimurtoa, toisaalta myös sään muuttuminen selkeäksi mahdollisti liittoutuneiden taas käyttää ilmaylivoimaansa täysin voimin. Joidenkin arvioiden mukaan, jos Peiper olisi onnistunut olisi se voinut muuttaa sodan kulkua. Ehkä se olisi hidastanut romahdusta, mutta ei se olisi voinut estää tapahtumien kulkua kohti lopullista tappiota. Tähän oli syynä liittoutuneiden miltei täydellinen ilmaherruus ja valtavan suuri materiaalinen ylivoima.

Luftwaffe

Saksan ilmavoimat (Luftwaffe) joutui painimiaan riittävän laadukkaan polttoaineen saannin kanssa, koko toisen maailmansodan ajan. Öljyn saatavuudesta johtuen Luftwaffe joutui käyttämään lentokoneissaan pääsääntöisesti 87 oktaanista polttoainetta, vaikka 100 oktaanisella olisi saatu moottoreista parempi suorituskyky. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että maksimi moottoritehoista jouduttiin luopumaan, koska 100 oktaanista ei voitu valmistaa tarpeeksi. Tämän vuoksi jouduttiin valmistamaan moottoreita 87 oktaaniselle polttoaineelle ja lisäämään puristustehoja, riittävän voiman saamiseksi. Tämä puolestaan vaati parempia raaka-aineita moottorin valmistuksessa ja näistä strategisista raaka-aineista oli muutenkin jo pulaa. Toinen vaihtoehto puristustehojen lisäämisen mahdollistamiseksi, oli lisätä materiaalivahvuuksia, mutta tämä puolestaan lisäsi moottorin painoa ja söi näin saavutettua lisätehoa.

Vuonna 1941 Saksan lentokonepolttoaineesta 10 % oli 100 oktaanista, vuoden 1943 lopulla suurien ponnistusten ansiosta jopa 25 %. Luftwaffen yleisin hävittäjämalli Messerschmitt Bf 109 käytti 87 oktaanista polttoainetta, kun lentäjien suosima, kaartotaisteluun paremmin soveltuva Focke-Wulf Fw 190 puolestaan käytti 96/100 oktaanista polttoainetta. Polttoaineen saatavuuden vuoksi, tuotannossa suosittiin Bf 109 mallia. Luftwaffen käyttämästä korkeaoktaanisesta polttoaineesta noin 95 % oli synteettisesti valmistettua.

Taulukon luvuista käy ilmi, polttoaine tuotannon romahdus kesäkuussa 1944. Tämä vaikutti erittäin ratkaisevasti Luftwaffen kykyyn torjua vihollisen ilmahyökkäyksiä. Polttoainepula oli niin paha, että ilmaoperaatioita oli mahdotonta toteuttaa. Syyskuussa 1944 lentokonepolttoainetta oli enää 5 % tarpeesta (n. 10 000 t). Usein Luftwaffen lentokoneet tuhottiin lentokentille, koska ilmaan ei päästy polttoainepulan vuoksi.

Polttoainepula johti myös siihen, ettei uusia lentäjiä voitu kouluttaa kunnolla. Sama koski myös Saksan uusia suihkuhävittäjiä, joiden piti kääntää ilmasodan kulku. Suihkuhävittäjille ei yksinkertaisesti ollut polttoainetta ja usein myös ne tuhottiin lentokentille.

Talven vaikutus

Talvella kylmien kelien vaikutus polttoaineen kulutukseen oli dramaattinen. Saksan armeija ei ollut kunnolla varustautunut talvisodan käyntiin ja tämä näkyi myös erilaisina ongelmina ajoneuvojen käytössä. Saksalaisilla ei ollut riittävästi kunnollisia pakkasnesteitä, eikä kylmää kestäviä öljylaatuja. Tästä johtuen ajoneuvot ja lentokoneet eivät käynnistyneet pakkasilla, ilman pitkäaikaisia lämmitysprosesseja. Ongelman vuoksi ajoneuvoja ei usein uskallettu sammuttaa ollenkaan, koska pelättiin ettei niitä enää saada uudelleen käyntiin. Tämä tietenkin vain lisäsi polttoaineiden tarvetta.

Neuvostoliittolaiset sotavangit opettivat saksalaisia lentokenttähenkilökuntia, lisäämään lentokoneen moottoriöljyn sekaan pari litraa polttoainetta. Tämän ohensi öljyä ja nopeutti sen lämpenemistä, minkä ansiosta lentokone saatiin paljon helpommin pakkasella käyntiin. Neuvo oli sinänsä hyvä, mutta sen vuoksi moottoriöljyn vaihtoväli lyheni merkittävästi, mikä puolestaan taas lisäsi menekkiä.

Saksalaisten oman arvion mukaan jo talven 1942 polttoaineen kulutus oli 1 170 000 tonnia, kun Saksan ja Romanian yhteen laskettu tuotanto oli vain noin 700 000 tonnia. Talven aikana siis syntyi 400 000 tonnin vaje, kerättyihin polttoainevarastoihin.

Buna

Saksalla oli myös pulaa raakakumista, jota tarvittiin mm. autojen renkaiden ja erilaisten tiivisteiden valmistuksessa. Tilanne oli jopa niin akuutti, että raakakumia tuotiin Japanista sukellusveneellä. Tämä ei tietenkään riittänyt täyttämään kulutustarpeita. Raakakumipulan vuoksi, oli pakko siirtyä synteettisenkumin (Buna) valmistukseen. Bunan valmistuksessa tärkein raaka-aine on öljy, joten myös tämä seikka verotti jo muutekin ahtaalla olevaa öljyntuotantoa.

Liittoutuneiden ilmapommitusten vaikutus tuotantoon

Länsiliittoutuneet huomasivat lopulta tämän Saksan heikkouden ja päättivät iskeä polttoainetuotantolaitoksia vastaan. Saksan polttoainetuotannosta 90 % oli keskittynyt 54 tuotantolaitokseen, joista 27 oli ratkaisevan tärkeitä. Kaikkiaan tuotantolaitoksia oli 91. Vuonna 1944 saksalaisilla oli käytössä enää 13 suurta öljyntuotantolaitosta, sekä kolme pienempää. Syyskuussa 1944 toiminnassa oli enää 3 laitosta ja 28 osittaisessa toiminnassa.

Suuren osan öljystään Saksa toi Romanian, Ploestin öljykentiltä. Yhdysvaltojen ilmavoimat (USAF) pommitti Ploestin öljykenttiä elokuussa 1943, mutta tuotanto jatkui ja kasvoi vuoden 1944 huhtikuuhun asti, jolloin liittoutuneiden suuroffensiivi öljyntuotantoa vastaan alkoi.

Heinäkuuhun 1944 mennessä jokaista suurta tuotantolaitosta oli vaurioitettu ja tuotanto alkoi dramaattisesti pudota, siten sillä oli suuri vaikutus kaikkiin Saksan sotatoimiin. Eräs pahiten kärsinyt suuri tuotantolaitos sijaitsi Leunassa ja se sai osakseen 6 552 lentosuoritusta ja 18 328 tonnia pommeja. Tämän seurauksena laitoksen tuotanto pysyi 12 kuukauden ajan vain noin 10 % normaalista.

Myös Tonavan miinoittamisella (9.4.-22.4.1944) ilmasta pudotettavilla miinoilla oli suuri vaikutus. Öljyä jouduttiin nyt kuljettamaan jokilaivojen sijasta, muutenkin ylirasittunutta rautatieverkostoa myöten.

Vuonna 1944 huhtikuun ja heinäkuun välisenä aikana saksalaiset menettivät ilmapommituksissa arviolta 1,5 miljardia litraa bensiiniä. Saksan öljytuotteiden tuotanto oli tippunut 20 prosenttiin Wehrmachtin vähimmäistarpeesta. Näin Saksan sotakoneista menetti liikkuvuutensa, polttoainepulan vuoksi.

Ennen ilmapommituksia tuotantolaitokset tuottivat 316 000 tonnia synteettisiä polttoaineita sekä 175 000 tonnia ilmavoimien käyttämää polttoainetta. Kesäkuussa 1944 vastaavat luvut olivat enää 107 000 tonnia ja 30 000 tonnia ja syyskuussa 1944 enää 17 000 tonnia ja 5 000 tonnia. Armeijan tarve olisi ollut 130 000 tonnia kuukaudessa, joten vaje oli huomattava ja vaikutti armeijan liikkuvuuteen ratkaisevasti.

Saksalaiset aloittivat äärimmäiset toimenpiteet tuotannon takaamiseksi. Varusteluministeri Albert Speer perusti erikoiskomennuskunnan (Geitenberg) ja korjaustöihin komennettiin 350 000 miestä, lisäksi tuotantoa ryhdyttiin siirtämään suunnattoman suuriin maanalaisiin laitoksiin. Kaikkia laitoksia ei kuitenkaan ehditty saamaan valmiiksi, ennen sodan loppua.

Operaatio Wüste

Saksalaiset käynnistivät 31.5.1944 operaation linnoituksen (Unternehmen Wüste), jonka tarkoituksena oli suojata Liittoutuneiden ilmapommituksilta Saksan öljynjalostamot ja synteettistä polttoainetta valmistavat tehtaat. Ainut mahdollinen keino tähän, oli rakentaa laitokset maan alle. Lisäksi olemassa olevista hydrauslaitoksista päätettiin suojata 15 tärkeintä. Näihin perustettiin linnoitukset (Hydrierfestungen). Näihin linnoituksiin sijoitettiin yli 2 000 ilmatorjuntatykkiä.

Suunnitelmiin kuului perustaa 140 uutta tehdasta maanalle. Näiden rakentamisen arvioitiin maksavan, huikeat 1,4 biljoonaan valtakunnan markkaa (RM). Ainakin 21 korkean prioriteetin tehdasta ehdittiin rakentaa, lisäksi seitsemän hydrauslaitoista rakennettiin operaatio pääskyn (Schwalbe) yhteydessä. Suunnitelmissa oli rakentaa 18 uutta lentokonepolttoainetehdasta Nordhauseniin. Suuri suuntainen rakennusprojekti jäi kuitenkin pahoin kesken, sodan päätyttyä 8.5.1945.

Yhdysvaltojen ilmavoimien pommituslennot Ploestiin 1942–1944

12.6.1942

Yhdysvaltojen ilmavoimat (USAAF) pommitti 13 B-24 Liberator pommikoneen voimin Ploestin öljykenttiä. Pommituksen aiheuttamat vahingot olivat mitättömät.

1.8.1943 operaatio Tidal Wave

Yhdysvaltojen ilmavoimien 9. Ilma-armeijan (93., 98., 376. ja 389.BG) koneet nousivat Bengasin lentokentältä ja pommittivat 178 B-24 Liberator pommikoneen voimin Ploestin ja Campinan öljynjalostamoita. Pommitus vaurioitti kaikkiaan yhdeksää öljynjalostamoa Ploestin alueella. Tuotanto laski pommituksen vuoksi muutamien viikkojen ajaksi noin 40 %. Korjausten jälkeen tuotanto oli itse asiassa suurempi, kuin ennen pommitusta.

Saksalaisilla oli Ploestin suojana 52 Messerschmitt Bf 109 hävittäjää ja Bf-110 -yöhävittäjiä, sekä muutamia romanialaisia IAR-80 hävittäjiä. Hävittäjät tukeutuivat Lipeskin lentotukikohtaan. Yhdysvallat menetti 54 B-24 pommikonetta ja 53 vaurioitui pahoin, joiden mukana menetettiin 310 miestä kaatuneina ja 108 vangittuina. Lisäksi Turkki internoi 78 miestä.

4.-5.4.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimien 15. Ilma-armeijan koneet nousivat Italiasta, Foggian lentotukikohdasta ja pommittivat 334 B-17 ja B-24 pommikoneiden voimin kohteita Romaniassa ja Jugoslaviassa. Kohteina olivat Ploesti, Nis, Leskovac ja Vienna. Myös Tonavan proomusaattueita pommitettiin. Hävittäjät ja ilmatorjunta ampui alas 13 pommikonetta. Saksan Romaniasta saaman öljyn määrä laski pommituksen ansiosta 80 %.

15.4.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat 334 B-17 ja B-24 pommikoneiden voimin kohteita Romaniassa ja Jugoslaviassa. Pommikoneita saattoi yli 150 hävittäjää. Kohteina olivat Ploesti, Nis ja Bucharest.

24.4.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat yli 520 pommikoneella (B-17 ja B-24) kohteita Romaniassa, Jugoslaviassa ja Italiassa. Pommikoneita oli saattamassa yli 250 saattohävittäjää. Romaniassa kohteina oli Ploesti ja Bucharest.

5.5.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat yli 640 pommikoneella (B-17 ja B-24) kohteita Romaniassa ja Jugoslaviassa. Pommikoneita oli saattamassa yli 240 saattohävittäjää. Romaniassa kohteina olivat Ploesti/Campina ja Brasnov. Pommituksen ansiosta Ploestin tuotanto tippui 56 %:iin entisestä.

6.5.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat yli 300 pommikoneella (B-17 ja B-24) kohteita Romaniassa ja Jugoslaviassa. Pommikoneita saattamassa oli P-51 ja P-38 saattohävittäjiä. Kohteina olivat Ploestin/Campinan öljyjalostamot, lentokonetehdas Brasovissa ja Belgradin päärautatieasema.

18.5.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat noin 450 pommikoneella (B-17 ja B-24) kohteita Romaniassa ja Jugoslaviassa. Pommikoneita saattamassa oli P-51 ja P-38 -saattohävittäjiä. Kohteina olivat Ploestin teollisuusalue ja Belgradin päärautatieasema.

31.5.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat noin 480 pommikoneella (B-17 ja B-24) kohteita Romaniassa. Pommikoneita saattamassa oli yli 200 saattohävittäjää. Pääkohteina olivat Ploestin öljyjalostamot ja viestiyhteydet. USAAF menetti 15 pommikonetta hävittäjätoiminnan ja ilmatorjunnan vuoksi. Saksalaisten tappiot olivat noin 40 hävittäjää.

6.6.1944 operaatio Frantic

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat 107 B-17 pommikoneella, joita saattamassa oli 42 P-51 hävittäjää, Galatin lentotukikohtaa Romaniassa. Koneet toimivat neuvostoliittolaiselta lentokentältä käsin. Samaan aikaan 570 pommikonetta iski kohteisiin Romaniassa ja Jugoslaviassa. Kohteina olivat Ploestin öljynjalostamot, Belgradin päärautatieasema ja Turnu-Severin kanaalin kanavalaitteet.

10.6.1944

Joukko lentopommein varustettuja P-51 ja P-38 hävittäjiä pommitti Ploestin öljynjalostamoita.

23.6.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat yli 400 pommikoneen (B-17 ja B-24) voimin Romanian öljynjalostamoita. Kohteina olivat Ploestin öljynjalostamot ja öljyvarastot Giurgiussa. Pommikoneita oli saattamassa P-51 ja P-38 -saattohävittäjiä, jotka ilmoittivat ampuneensa alas yli 30 vihollisen hävittäjää. Yhdysvaltalaisten lentokonetappiot olivat yli 100 konetta.

24.6.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat 335 pommikoneen (B-17 ja B-24) voimin kohteita Romaniassa. Saattajina oli 220 P-51 ja P-38 -saattohävittäjää. Kohteina oli Ploestin öljynjalostamot, rautatiesilta Piatrassa ja rautatien korjausvarikko Craiovassa. Saksalaisten ilmoitettiin menettäneen yli 20 hävittäjää, yhdysvaltalaisten menettäessä 10 ja useita koneita oli kadoksissa.

9.7.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat 222 pommikoneen (B-17 ja B-24) voimin Ploestin alueen Xenia ja Concordia Vega öljynjalostamoja. Pommikoneita saattamassa oli P-51 ja P-38 -saattohävittäjiä, jotka ilmoittivat ampuneen alas 14 saksalaista hävittäjää. Yhdysvaltalaisten tappiot olivat kuusi lentokonetta.

15.7.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat yli 600 pommikoneen (B-17 ja B-24) voimin Ploestin alueen öljynjalostamoita sekä Teleajenulin öljynpumppausasemaa. Saattamassa oli yli 300 P-51 ja P-38 -saattohävittäjää.

22.7.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat 458 pommikoneen (B-17 ja B-24) voimin Ploestin öljynjalostamoita. Saattamassa oli 76 P-51 ja P-38 -saattohävittäjää. Toissijaisina kohteina oli rautatiesilta ja rautatieasemat Jugoslaviassa.

26.7.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat Ploestin öljynjalostamoita, samalla kun iskivät Wiener Neudorf lentokonetehtaalle Itävallassa, sekä useille eri lentokentille Itävallassa ja Unkarissa. Kohteena oli myös öljyvarasto Albanian Beratissa.

28.7.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat 345 pommikoneen (B-17 ja B-24) voimin Ploestin öljynjalostamoita. Saattamassa oli P-51 ja P-38 -saattohävittäjiä.

31.7.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat yli 360 pommikoneen (B-17 ja B-24) voimin Ploestin öljynjalostamoita. Saattamassa oli P-51 ja P-38 -saattohävittäjiä.

6.8.1944

Operaatio Franticin myötä Neuvostoliitosta pois siirtyvät 60 hävittäjää, pommittivat Ploestin alueen öljynjalostamoita sekä rautatiekohteita.

10.8.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat yli 450 pommikoneen (B-17 ja B-24) voimin Ploestin öljynjalostamoita. Saattamassa oli P-51 ja P-38 saattohävittäjiä.

17.8.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat 250 B-24 pommikoneen voimin Ploestin öljynjalostamoita. Saattamassa oli P-51 hävittäjät.

18.8.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat 370 pommikoneen (B-17 ja B-24) voimin Ploestin öljynjalostamoita.

19.8.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat 65 B-17 pommikoneen voimin Ploestin öljynjalostamoita. Saattamassa oli 125 P-51 hävittäjää.

Puna-armeija Ploestissa

Elokuussa 1944 puna-armeijan joukot työntyivät Romaniaan. Romania siirtyi pian Neuvostoliiton puolelle ja Romaniaa puolustanut Saksan 6. armeijan joukot (14 alivahvuista divisioonaa) joutuivat hankalaan tilanteeseen, puna-armeijan ja romanialaisten joukkojen puristuksiin.

Puna-armeija miehitti Ploestin öljykentät 30.8.1944. Taistelussa öljykentistä, puna-armeijan käsiin jäi myös noin 15 000 saksalaista sotavankia. Neuvostoliittolaiset olivat harmissaan siitä, että Ploestin öljynjalostamot oli tuhottu. He olisivat ottaneet mielellään tuotannon itselleen.

Ploestin öljyjalostamoiden menetys oli Saksalle suuri menetys. Ploestin menettämisen ja synteettisen polttoaineen jalostamoiden pommitustuhojen vuoksi, armeijaa kohtasi suoranainen polttoainepula, joka vaikutti kaikkiin suuriin joukkojen siirtoihin.

Wehrmacht-Einheitskanister - Jerrykannu

Saksalaiset panostivat myös polttoaineen jakeluun. Eisenwerk Müller & Co:n suunnittelija Vinzenz Grünvogel suunnitteli vuonna 1936, maavoimien käyttöön suunnatun polttoainekanisterin, Wehrmacht-Einheitskanister. Amerikkalaiset omivat tämän idean ja kutsuivat tätä kanisterimallia nimellä Jerry can eli Jerrykannu. Amerikkalaiset kutsuivat saksalaisia tuohon aikaan nimellä ”Jerry” ja siitä, kyseinen nimityskin. Jerrykannuja oli kahta kokoa, 10 ja 20 litraa. Jerrykannu on pellistä prässäämällä valmistettu, yksinkertainen, kestävä ja käytännöllinen. Jerrykannu oli muotoilunsa ansiosta, paljon kestävämpi ulkoisille kolhuille kuin muut mallit (esim. brittien ja amerikkalaisten vastaavat kannut). Jerrykannun kahva oli suunniteltu niin, että sitä pystyi kantamaan yksin ja toisen henkilön kanssa yhdessä.

Lähdeluettelo

• • Petroleum facilities of Germany, 23.8.1945
• • Toinen maailmansota, osat 2 ja 3, Eddy Bauer
• • Maailma palaa – Toinen maailmansota, 1975
• • Messerschmitt Bf-109 ja Saksan sotatalous, Hannu Valtonen
• • Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikkeet, Mauno Jokipii
• • Synteettisen bensiinin piti pelastaa Hitler viime hetkellä, Historia-lehti 7/2016, E. Christensen
• • Oil shale in Estonia, url: http://en.m.wikipedia.org, 29.1.2017
• • War for Oil, Dietrich Eichholtz, 2012
• • Vienna Basin Section, url: http://www.viennabasin.spe.org, 13.2.2021
• • Politz Synthetic Oil Plant. url: https://battlefieldsww2.com, 13.2.2021
• • Oil in Germany, Henry Ludmer
• • Defence of the Third Reich 1941-45, Steven J. Zaloga
• • How much did oil influence decisive battles on all fronts, url: http://www.sultanov.azeriland.com. 1.2.2017
• • Unternehmen Barbarossa, Der March nach Russland, Paul Carell, 1963
• • Sotatehtaat, dokumenttielokuva, Englanti 2019

6.6.2011 (13.8.2023 18:59)